Talvi ja pakkanen.

Lumi luo muhun haavoja,
kylmiä ruhjeita,
verestäviä arpia,
helposti tulehtuvia,

pakkanen kasvoja polttaa,
kuten savu rauhoittaa,
eikä kukaan tuu auttaa,
on yksin seilattava lauttaa

eteenpäin lumihangessa,
jäisessä maassa,
suomessa,
ikiroudan maassa.

Koko maa on jäässä
eikä mun päässä
liiku mitään tässä säässä,
vaikka oisin lämpimässä

talossa,
revontulien valossa,
näkyy jälkiä maassa,
lumihiutaleiden hautamaassa.

Supermies.

Miksi joudun olemaan,
voimakas ja vahva, lentämään läpi taivaan,
olemaan tunteeton ja samalla niin empaattinen,
sydämen sisältä suorastaan apaattinen?

Miksi on leikittävä
ja sen tueksi esitettävä
roolia supermiehen,
joka ymmärtää kaiken,
joka on onnellinen,
ja yksin surullinen,
se terapeutin sijainen.

Miksi joudun pysymään,
täällä enkä pääse lähtemään,
mikä pitää mua tässä,
kun olen häviämässä?

Miksi on leikittävä
ja sen tueksi esitettävä
roolia supermiehen,
joka ymmärtää kaiken,
joka on onnellinen,
ja yksin surullinen,
se terapeutin sijainen.

Antaisinko olla,
kun alkaa seota polla,
näistä ajatuksista,
teoista ja sanoista?

Miksi on leikittävä
ja sen tueksi esitettävä
roolia supermiehen,
joka ymmärtää kaiken,
joka on onnellinen,
ja yksin surullinen,
se terapeutin sijainen.

Ehkä on jo vuoroni
päättää aikani?
Kun olen lopettanut pelini,
kuluttanut velkani,
ja tuhat kertaa pettynyt,
voinko lähteä nyt?

Miksi oli leikittävä
ja sen tueksi esitettävä
roolia superihmisen,
joka ymmärsi kaiken,
joka oli onnellinen,
ja yksin surullinen,
se turhanpantti entinen?

Pettäjä, jättäjä, sanansyöjä, häviäjä,

Jonain päivänä,
rakennan uuden tulevaisuuden,
ja jonain päivänä,
saan tilaisuuden uuden.

Voin toivoni kiinnittää
yhden ihmisen varaan,
ja lopulta kiittää,
tarttua terävään tavaraan.
Ja kaiken jälkeen,
toivo häviää,
ja tajuan jälleen;
en ole mitään.

Sekuntti sekunnilta,
rakkautta kuolemalta,
tunti tunnilta,
tuntuu niin paskalta.

Sillä kuolema,
pettäjä, rakastaja, murhaaja,
sieluton saalistaja,
pelastaja,
minut vie pois, kadottaa,
hajottaa, maahan pudottaa,
jäädyttää,
pois heittää,
ei rakasta enää.

Enkä ole enää täällä,
en koskaan, enää.

Jonain päivänä,
aion rakentaa elämän,
ja jonain talviyönä,
aion päättää tämän.

Lapsi

Olen sulkenut silmäni,
kuivattanut mieleni,
hiljentänyt puheeni,
ja sitonut kieleni.

Mielipiteistä luopunut,
kuoreksi muuttunut,
muita satuttanut,
ja itseä kiduttanut.

Muuttunut luuksi,
tästä joksikin muuksi,
sielusta mustaksi,
onnettomammaksi.

Luovuttanut
ja yrittänyt,
pudonnut
ja lentänyt.

Noussut
ja kaatunut,
kuollut,
ja henkiin herännyt.

Ja silti minä jatkan,
koko matkan,
alusta loppuun,
lopusta alkuun.

Kuolettaen kaiken,
unohtaen ikuisuuden,
kaikesta luopuen,
lopuksi hajoten.

Sieluton,
ja vieläpä kasvoton,
tuo lapsi onneton,
kuolematon,
hän lapsi kuoleman on.

Mietelmiä.

Suljen silmät ja hukuttaudun,
uneen ja valheeseen tuudittaudun.
Auttakaa mut pois, mä antaudun,
ja peräännyn, vielä vähän laihdun.

Siivet selkäni halkovat,
sulat verijälkiä puhkovat,
onko meidän unelmat,
arvokkaita kuin kuolemat?

Synonyymina kauneuden,
toisten silmissä kauheuden.
Meille itsellemme vain pimeää,
päässä sairaassa on hämärää.

Suljen silmät ja havahdun,
irti päästän, antaudun.
Kiinni otan yhä uudelleen,
mitä voi ihminen luonteelleen?

Jatkan, enkä luovuta,
päässäni kaikuu "vielä laihduta".
Älä anna voittoa muille,
vuosien päästä paisuneille.

Lopetan kuolemassani,
elin hetken unelmassani,
toisessa todellisuudessani,
haavemaailmassani.

Sinä minä hän me ja he.

Sun kanssas voisin jatkaa hetket tästä huomiseen,
mut mun sanat hukkuu valoon harmaaseen,
ja tää kaikki piirtää ääriviivat syvää sydämeen,
siihen kuolleeseen, tunnottomaan, arpiseen.

Nää hetket valuu hukkaan päivä kerrallaan,
kuten puista pyyhkii routa lehdet syksyn tullen mukanaan,
ja tää maa horrokseensa vaipua saa,
siihen jota pahat rakastaa.

Ikuiseen puolen vuoden ankeuteen,
sadat enkelit on vuoksi sinun langenneet,
sä vedät puolees kaiken, onnen, valon, auringon,
ja sirpaleista meidän maalaat maahan ahdingon.

Jos tuhat sanaa hukkaan valuisi,
mun kasvoillani kylmät ilmeet sulle vastaisi,
siitä kaikesta jonka silloin kuoppasit,
uuden arkun nauloillasi kiinni hakkasit.

On meidän hajonneiden tehtävä ikuinen,
poistaa kartalta jokainen sun kaltainen,
antaa toivo niille jotka eivät hukkuneet,
kunnes palaat, vieden toivonrippeet.

Kipu ja kyyneleet; perheväkivalta.

Olen sata vuotta odottanut,
turhaa minuutteja laskenut,
turhaa rukoillut ja toivonut,
kun ei mikään ole muuttunut.

Yksin ollut ja surrut,
osan kivusta välillä saanut.
ja vaikka saanut oisin tilaisuuden,
menetin sen, ainoan mahdollisuuden.

Nämä vuoden eivät unohdu
eikä traumat mielestäni rakkaudeksi vaihdu.
Kun pelasitte lapsuudellani ikuisuuden,
tilalle sen sain pelokkuuden.

jokainen mustelma on uusi,
sen ymmärsin täytin kuusi,
nämä arvet ovat tuskaa pahimmillaan,
samaa toivoin teille, kunpa kuolisitte viinaan.

Ulospääsy on aina tilaisuus uusi,
pois pahasta, siitä on vuosia kuusi.
ensiaskeleet ovat elämäni onnellisuus,
näkyy yhä valoisampana tulevaisuus.