Strong as hell.

Loppu uudelle alulle,
sirryn taas tapetille,
himmennän ääriviivojani
pilotan rajojani.


Piiloudun taakse verhon,
suojiin valheen heikon,
hukutan murheet uniin,
piilolaaksojen uumeniin.


Ehkä joskus vielä uskallan
rikkoa rajoja armotta?
ehkä joskus mä jaksan,
elää tauotta.
Eikä mikään koskaan saisi
sitä loppumaan,
ehkä joku opettaisi
jatkamaan.

Sade.

Aallot huuhtovat rantaa. Lokit kirkuvat veneiden ympärillä pyörien, tuuli puhaltaa kylmästi, kuin jääpuikot iskeytyisivät vasten rintakehää.
Vaikka olenkin asunut sataman lähellä koko ikäni,
en ole huomioinut koskaan näitä pikkuseikkoja.

Lapsina, kun koulussa piirsimme väririiduilla maisemia, vesi oli aina kirkkaansinistä,
pilvet sinisiä ja aurinko taivaantäyttävä ja räiskyvänkeltainen.
Lasten todellisuus oli mustavalkoinen, kaipaan sitä tunnetta, kun ei ollut pahaa.

Todellisuus nimittäin on juuri sitä; sulaa pahuutta.
Eikä meri todellisuudessa ole sininen; vesi on harmaata, ei suinkaan sinistä. Oikeastaan vesi on läpinäkyvää, kirkasta, mutta sataman pohja on harmaa,
väritön, se saa veden näyttämään rumalta, saastuneelta. Pilaantuneelta.
Taivaskaan ei ole sitä mitä sen pitäisi. Mustat pilvet vetävät rajoja taivaanrannassa, taivaalla ajelee harmaita pilviä, ei suinkaan sinisiä. Eikä edes valkoisia,
kuten monesti sanotaan. Taivaan lampaat, harmaantuneina, saastuineina ne purjehtivat vailla järkevää päämäärää.
Mutta aurinko on pahin kaikesta. Aurinkoa ei ole. Vaikka olisikin, se olisi haalea, kellertävä, vähän niinkuin isoäitini hampaat - ikivanha, loisteeton.
Ei, kyllä aurinko sittenkin on paikallaan. Se on pilvien välissä, piiloutunut. Ehkä se on masentunut?
Kai valokin voi masentua? Eihän se saa kiitosta olemassaolostaan.

Suljen silmäni ja huokaan. Lokkien kirkuminen, joka tavallisesti saa minut raivon partaalle, on nyt kuin parasta musiikkia, kuin Mozartin musiikkia tyhjiössä.
Aallot huokailevat vasten puista laituria, jolla seison. Laiva tuuttaa jossain kaukaisuudessa. Yhä silmät suljettuina käyn istumaan laiturin päähän.

Hengitän syvään, ilmassa tuoksuu sade. Riisun nahkatakkini ja laitan sen viereeni. Nojaan taaksepäin, kasvot kohti taivasta, odottaen. Silmät yhä suljettuina, kuin
en voisi niitä koskaan avata.

Ensimmäiset pisarat ovat jääkylmiä, kuin pehmeitä rakeita, joita sataa aina enne talven alkamista. Hitaasti vesipisarat putoilevat pilvien lomasta, uhkarohkeasti
ne hyppäävät pilvien tasalta alas, tietämättä minne putoavat. Jokainen pisara tuntuu lämpenevät. Pian sade huuhtookin kasvojani, tunnen veden valuvat norona pitkin
silmäluomiani, leukaani, solisluitani. Nostan kädet kohti taivasta, kuin yrittäisin kurotella pilviä lähemmäs itseäni.

Sade tanssii pitkin laituria, lokit ovat kaikonneet, eikä veden liplatus kuulu sateen läpi. Olen istunut tässä jo kauan, kuunnellut liikenteen loppumista ympärilläni,
tuntenut illan hämärtymisen, siltikään vielä avaamatta silmiäni. Sade hidastuu, pilvet ovat oletettavasti valuneet kuiviin.

Kun viimeisetkin pisarat ovat oudonneet maahan, avaan silmäni.

Taivas hohtaa alkuillan sinisyyttä, pilvet hohtavat vaaleina, sinistä väriä hehkuvina. Ne purjehtivat ohuina noroina kohti aurinkoa, punaista, illan laskevaa
valoa. Pilvet punertuvat, mitä lähemmäs ne aurinkoa menevät.

Nousen istumaan, hymyilen.
Hiljaisuuden vallitessa tiedän sen mitä monetkaan eivät tiedä;
Sade merkitsee uutta alkua.

Se mitä olen.

Mä olen vääränlainen,

saatanan erilainen,

silti niin samanlainen,

turhamainen,

paska nainen.

Jokainen äänne,

saatanan käänne,

helvettin vievä

tie vääntyilevä,

nauraa vasten mun silmiä.

"Luovuttaja,

turha ja paska,

se otus surmattava,

pois tieltä teurastettava",

suustani lainattuja sanoja. 

Kivi sydämmellä,

tikari kämmenellä,

on hyvä lämmitellä,

veren äärellä,

ja hyvästellä.

Kuolema.

Mustat kasvot, kaavun peittämät,
silmissä näkyy vuodet pettävät,
velvollisuuttasi kannat kasvoilla,
kuljet poispäin ihmisten tuskalla.

Sodasta voimaa itseesi keräät,
kerran, toisenkin vielä heräät,
sanattomana vihaa maailma,
mutta vieressä olet aina kulkeva.

Elämää imet pois ihmisistä,
iloa pois hengistä,
janoat voimaa, ikuista valtaa,
tahdotko todella pelottaa?

Peilikuvasi noesta musta,
kaipaatko sinäkin lohdutusta,
rakas ystävä, sisar Kuolema,
pois vie kärsivä, kuoleva,

säästä elävä,
elämä.

Loppunut.

0n loppunut sanat auringosta,
kerron enää ahdistuksesta,
sanoista,
asioista,
jokapäiväisistä kauhuista.

on loppunut vedet silmistä,
näytän kaiken käsistä,
kärsimyksestä,
elämästä,
satuttavista jäljistä.

on loppunut rakkaus sydämestä,
sen näkee silmistä,
sammuneista,
sairaista,
valottomista ja kuolleista.

Veli.

Ei itke veli tänä yönä,
ei seuraavana päivänä,
Ei näy jäljet kyynelistä,
sanoista kylmistä.

Ei puhu veli iltana,
auringosta seuraavana,
ei näy jäljet huudoista,
kiljutuista kuiskauksista.

Ei elä veli tänä yönä,
ei hengitä, ei elä.
Näkyy jäljet iskuista,
kuuluu kipu itkusta.

Ei ole veli tänä yönä,
eikä enää ikinä,
ei näy kipu silmissä,
vain jälkinä käsissä.

Talvi ja pakkanen.

Lumi luo muhun haavoja,
kylmiä ruhjeita,
verestäviä arpia,
helposti tulehtuvia,

pakkanen kasvoja polttaa,
kuten savu rauhoittaa,
eikä kukaan tuu auttaa,
on yksin seilattava lauttaa

eteenpäin lumihangessa,
jäisessä maassa,
suomessa,
ikiroudan maassa.

Koko maa on jäässä
eikä mun päässä
liiku mitään tässä säässä,
vaikka oisin lämpimässä

talossa,
revontulien valossa,
näkyy jälkiä maassa,
lumihiutaleiden hautamaassa.