Kuoleman käsivarsilla.

Minut pinnalle nosta.
Minun puolestani kosta.
Se kaikki paha mitä teitte.
Minkä vuoksi elämäni veitte.
Ja syyttä kaiken otitte.
Minut maahan potkitte.
Ja hylkäsitte kuolemaan.
Elämästä siivuja vuolemaan.
Ja kun valo lähti hitaasti pois.
Toivoin että joku avun tois.
Mutta kun turhaan odotin.
Itseni murhasin.

Kuoleman tytär.

Sinä iltana elämäni pilasin,
kaiken minkä tiesin tuhosin.
Ja silmäni peitin mustilla huovilla,
Elämän pahan puolen kuorilla.
Ja sydämen peitän ja pois heitän,
Mieltäni kattilassa hitaasti keitän.
Tahmeana soppana kattilassa kiehuu,
Sydän kun taivaassa tuskissaan riehuu.
Huivia raotan ja silmäni pakotan,
polttamaan valossa että unohdan.
Se kipu joka vuosi sitten minut pakotti,
kun kuolema minua poskelle suukotti.
Valoa pelkäävää lasta et saa,
enää milloinkaan pois auttaa.
Pimeys on sydämen pienen verhonnut,
valo on hänen mielestä kaikonnut.
Hukkuu tuo lapsonen ikuiseen uneen,
mutta lapsi unohtaa jokaisen murheen.

Rakkauden itsemurhaaja.

Synonyymina tunteiden itsemurha.
Silloin kun on rakkaus turha.
Mutta kun paikalle saapuu kateus,
Näetään asioiden vaikeus.
Rakas sydän kun onnuit,
Ja hiljaa maahan sorruit.
Minä silloin apuani tarjoan,
Auringon itselläni varjoan.
Ja vaikka olikin kesäyö,
putosi taivaalta tähtien vyö.
Ja rakas sydän, sinä putosit.
Makeaan veteen upposit.
Ja sinut hitaasti hautasin,
Hautapaikkasi varjosin.