Sinä minä hän me ja he.

Sun kanssas voisin jatkaa hetket tästä huomiseen,
mut mun sanat hukkuu valoon harmaaseen,
ja tää kaikki piirtää ääriviivat syvää sydämeen,
siihen kuolleeseen, tunnottomaan, arpiseen.

Nää hetket valuu hukkaan päivä kerrallaan,
kuten puista pyyhkii routa lehdet syksyn tullen mukanaan,
ja tää maa horrokseensa vaipua saa,
siihen jota pahat rakastaa.

Ikuiseen puolen vuoden ankeuteen,
sadat enkelit on vuoksi sinun langenneet,
sä vedät puolees kaiken, onnen, valon, auringon,
ja sirpaleista meidän maalaat maahan ahdingon.

Jos tuhat sanaa hukkaan valuisi,
mun kasvoillani kylmät ilmeet sulle vastaisi,
siitä kaikesta jonka silloin kuoppasit,
uuden arkun nauloillasi kiinni hakkasit.

On meidän hajonneiden tehtävä ikuinen,
poistaa kartalta jokainen sun kaltainen,
antaa toivo niille jotka eivät hukkuneet,
kunnes palaat, vieden toivonrippeet.

Kipu ja kyyneleet; perheväkivalta.

Olen sata vuotta odottanut,
turhaa minuutteja laskenut,
turhaa rukoillut ja toivonut,
kun ei mikään ole muuttunut.

Yksin ollut ja surrut,
osan kivusta välillä saanut.
ja vaikka saanut oisin tilaisuuden,
menetin sen, ainoan mahdollisuuden.

Nämä vuoden eivät unohdu
eikä traumat mielestäni rakkaudeksi vaihdu.
Kun pelasitte lapsuudellani ikuisuuden,
tilalle sen sain pelokkuuden.

jokainen mustelma on uusi,
sen ymmärsin täytin kuusi,
nämä arvet ovat tuskaa pahimmillaan,
samaa toivoin teille, kunpa kuolisitte viinaan.

Ulospääsy on aina tilaisuus uusi,
pois pahasta, siitä on vuosia kuusi.
ensiaskeleet ovat elämäni onnellisuus,
näkyy yhä valoisampana tulevaisuus.