Aallot huuhtovat rantaa. Lokit kirkuvat veneiden ympärillä pyörien, tuuli puhaltaa kylmästi, kuin jääpuikot iskeytyisivät vasten rintakehää.
Vaikka olenkin asunut sataman lähellä koko ikäni,
en ole huomioinut koskaan näitä pikkuseikkoja.
Lapsina, kun koulussa piirsimme väririiduilla maisemia, vesi oli aina kirkkaansinistä,
pilvet sinisiä ja aurinko taivaantäyttävä ja räiskyvänkeltainen.
Lasten todellisuus oli mustavalkoinen, kaipaan sitä tunnetta, kun ei ollut pahaa.
Todellisuus nimittäin on juuri sitä; sulaa pahuutta.
Eikä meri todellisuudessa ole sininen; vesi on harmaata, ei suinkaan sinistä. Oikeastaan vesi on läpinäkyvää, kirkasta, mutta sataman pohja on harmaa,
väritön, se saa veden näyttämään rumalta, saastuneelta. Pilaantuneelta.
Taivaskaan ei ole sitä mitä sen pitäisi. Mustat pilvet vetävät rajoja taivaanrannassa, taivaalla ajelee harmaita pilviä, ei suinkaan sinisiä. Eikä edes valkoisia,
kuten monesti sanotaan. Taivaan lampaat, harmaantuneina, saastuineina ne purjehtivat vailla järkevää päämäärää.
Mutta aurinko on pahin kaikesta. Aurinkoa ei ole. Vaikka olisikin, se olisi haalea, kellertävä, vähän niinkuin isoäitini hampaat - ikivanha, loisteeton.
Ei, kyllä aurinko sittenkin on paikallaan. Se on pilvien välissä, piiloutunut. Ehkä se on masentunut?
Kai valokin voi masentua? Eihän se saa kiitosta olemassaolostaan.
Suljen silmäni ja huokaan. Lokkien kirkuminen, joka tavallisesti saa minut raivon partaalle, on nyt kuin parasta musiikkia, kuin Mozartin musiikkia tyhjiössä.
Aallot huokailevat vasten puista laituria, jolla seison. Laiva tuuttaa jossain kaukaisuudessa. Yhä silmät suljettuina käyn istumaan laiturin päähän.
Hengitän syvään, ilmassa tuoksuu sade. Riisun nahkatakkini ja laitan sen viereeni. Nojaan taaksepäin, kasvot kohti taivasta, odottaen. Silmät yhä suljettuina, kuin
en voisi niitä koskaan avata.
Ensimmäiset pisarat ovat jääkylmiä, kuin pehmeitä rakeita, joita sataa aina enne talven alkamista. Hitaasti vesipisarat putoilevat pilvien lomasta, uhkarohkeasti
ne hyppäävät pilvien tasalta alas, tietämättä minne putoavat. Jokainen pisara tuntuu lämpenevät. Pian sade huuhtookin kasvojani, tunnen veden valuvat norona pitkin
silmäluomiani, leukaani, solisluitani. Nostan kädet kohti taivasta, kuin yrittäisin kurotella pilviä lähemmäs itseäni.
Sade tanssii pitkin laituria, lokit ovat kaikonneet, eikä veden liplatus kuulu sateen läpi. Olen istunut tässä jo kauan, kuunnellut liikenteen loppumista ympärilläni,
tuntenut illan hämärtymisen, siltikään vielä avaamatta silmiäni. Sade hidastuu, pilvet ovat oletettavasti valuneet kuiviin.
Kun viimeisetkin pisarat ovat oudonneet maahan, avaan silmäni.
Taivas hohtaa alkuillan sinisyyttä, pilvet hohtavat vaaleina, sinistä väriä hehkuvina. Ne purjehtivat ohuina noroina kohti aurinkoa, punaista, illan laskevaa
valoa. Pilvet punertuvat, mitä lähemmäs ne aurinkoa menevät.
Nousen istumaan, hymyilen.
Hiljaisuuden vallitessa tiedän sen mitä monetkaan eivät tiedä;
Sade merkitsee uutta alkua.
