Sata hetkeä.

Sata hetkeä, minuuttia, tuntia, päivää,
liian paljon aikaa ja elettävää elämää,
kaikessa sen kivussa voimme itsemme tuudittaa,
käsivarsilla pahuuden uusiin uniin nukahtaa,
tilaan pelottavaan, kaamokseen kadota,
paikkaan jossa ei satu, voi rauhassa pudota,
voi itsensä tuhansia kertoja tappaa,
ilman että seurauksena kuolema odottaa.

Sata hetkeä, minuuttia, tuntia, päivää,
jälkiä meren pinnalle jää,
odotanko turhaa että pelastus saapuu,
sattuuko turhaan, joko muurit kaatuu,
annanko surun vallata mieleni,
ja jättää kaiken pois, hävittää sydämeni,
voi mielensä tuhansia kertoja tappaa,
ilman että seurauksena kuolema odottaa.

Sata hetkeä, minuuttia, tuntia päivää,
ei ole minua jäljellä enää,
tekopyhyyteen pystyimme turvautumaan,
kokoajan kauemmas, pois vajoamaan,
kunnes ei auringon säteet pohjalle näy,
ei sydän lyö, ei mun aikani käy.
Ei voi itseään tuhansia kertoja tappaa,
kun saapuu hetki oikea, sua kuolema odottaa.

Énkeli.

Enkelin pienet siivet katkenneet,
liian monta kertaa surun sisäänsä sulkeneet,
avara maailma otti vastaan kivun kanssa,
ei siltikään makaa vielä enkeli haudassa.
Enkelin pieni mieli on särkynyt,
käsivarsia rikkova veri ei hävinnyt,
lapsen sydämen paha maailma tuhosi,
jos kipu nuoli olisi sanottaisiin "osui ja upposi".
Enkelin pienet haaveet kadonneet,
mustan mielen syvyyksiin hukkuneet,
kuolevainen mieli kanssa laahustaa,
sana kuolema mieltä ja kasvoja varjostaa.
Enkelin pienen sydämen voi pelastaa,
pahalta maailmalta suojella ja auttaa,
ei toivo ole pois vielä valunut,
vaikkei enkeli apua koskaan halunnut.

Tiivistelmä.

Kello yhdeksän kello pojan herättää,
takaisin henkiin unesta lennättää,
paha maailma odottaa poikaa taas unesta,
muistuttaa ettei uni mene totuudesta,
ja silti on pojan pakko jaksaa esittää iloista,
hymyillä ja nauraa, esittää onnellista.
Poika nousee huokaisee ja yrittää pukea,
mut on se arpien kanssa homma vaikea,
siinä menee kauan ja poika myöhästyy,
vitun kouluun siis juosta taas täytyy.
Tunnit poika nukkuu univelkoja pois,
miettii et ilman tätä parempi paikka ois
tää maailma mut täällon pakko käydä jos yrittää pärjätä,
ellei halua aikuisena kaduilla kerjätä.
Se yrittää keskittyä muttei jaksa sinnitellä,
kuitenkin silmät auki pitää pinnistelemällä,
opettaja ja luokka katsoo sua huolestuneena,
kun makaat kannella pulpetin kasvot harmaantuneina.
Koulun loppuessa menee suoraa taakse nurkan,
sylkäisee pois ikivanhan purkan,
ja savukkeen sytyttää ja varoo ettei kukaan nää,
kun ei voi kymmenettä kertaa kärähtää,
kotiin talsii hitaasti nikotiinikännissä,
makaa huoneessa harmaavalkoisessa, värittömässä,
onko hänestä värisokea tullut,
vai onko silmistä värikalvot umpeutunut,
siinä makaa koko päivän, illalla vaihtaa vaatteet,
istuu sängyllä ja vetää auki ranteet,
ristii kädet; jumala mä olen pahoillani,
mutten luota suhun et turvannut mua avullasi.
Sulkee silmät vetää peiton korviin,
vaihtuu unet peloista painajaisiin.

Heaven and the Hell.

Tää oli sit viimeinen tikki,
oon sisältä hajalla, rikki.
Sielu paskana ja myyty,
saatanalle hävitty.
Itku ei enää auta,
vittu, saatana jumalauta.
Suljen silmät että tunnen,
äänet pois, silti kuulen.
Huokaan syvään heitän peilin seinään,
otan käteen mun hopeisen seivään.
Lävistän kehoni, verta valuu yli,
kuolema, anna mulle sun luinen syli.

Enkeli.

Enkelin pienet siivet katkenneet,
liian monta kertaa surun sisäänsä sulkeneet,
avara maailma otti vastaan kivun kanssa,
ei siltikään makaa vielä enkeli haudassa.
Enkelin pieni mieli on särkynyt,
käsivarsia rikkova veri ei hävinnyt,
lapsen sydämen paha maailma tuhosi,
jos kipu nuoli olisi sanottaisiin "osui ja upposi".
Enkelin pienet haaveet kadonneet,
mustan mielen syvyyksiin hukkuneet,
kuolevainen mieli kanssa laahustaa,
sana kuolema mieltä ja kasvoja varjostaa.
Enkelin pienen sydämen voi pelastaa,
pahalta maailmalta suojella ja auttaa,
ei toivo ole pois vielä valunut,
vaikkei enkeli apua koskaan halunnut.

Stranger.

Outo yhteensattuma,
makaa maassa kivuttomana,
odottaen poimijaansa,
onnenonkijaa likaisinta.

Outo toivonpilkahdus,
viimeinen on odotus,
katsoo kauneinta vihaajaansa,
totuutta ruminta maailmassa.

Outo hetki hyvästellä,
silmiin katsoa ja kätellä,
viimeinen luoti on kaunein,
olenhan jo haurain.

Outo totuus valheessa,
tuhat katsetta surussa,
katkovat ajatuksenkulun,
sulkevat viimeisen luvun.

Sisko Anoreksia.

Huuhdo muistosi pois kaiken muun mukana,
et kai halua muistaa aikoja joina kukaan ei ollut tukena,
vaan yksin piti selvitä päivästä jokaisesta,
hetkistä kivuliaista, satuttavista katseista.

Voit ikuisesti peilikuvaasi tuijottaa,
mutta se ei tee sinusta koskaan parempaa,
laihuus ei synny muuten kuin raa'alla työllä,
rangaistuksena voit käyttää iskuja vyöllä,
silloin kun satut liian paljon syömään,
pääset itseäsi vatsaan monta kertaa lyömään.

Sisko, mut pelasta, pulasta pois auta,
tai älä oikeastaan huolehdi, pärjään aina,
sisko, mut unohda, älä itseäsi satuta,
tai anna mun kuolla, jos haluat; tapa.

Anoreksia minut hukuttaa,
ei auttanutkaan mun siskoni taaskaan,
se minut hautaan saattaa,
en pääse elämään uudestaan.
Sisko miksi kaiken tämän opetit,
minun elämäni liian aikaisin lopetit?

Siskoni anoreksia, kiitos kaikesta,
ei muistella, ei puhuta tästä paskasta,
vaan jatketaan elämää taivaassa,
me ollaan ikuisesti turvassa,
ruoka ei meitä tänne seuraa, ei se tänne pääse,
tehtävä on maan päällä ikuisesti elää sen.

Päänsisäinen itsemurha.

Kannan kasvoillani maskia, paljon rekvisiittaa,
surun kuvioimaa, onnettoman nuoren viittaa,
en välitä kenenkään sanoista, en ajatuksista,
olen luodinkestävä, en kuole luodeista.
Tunnen silti kaiken kivun, mutten sitä näytä,
mulle opetettiin; tuska sisälläsi säilytä,
että elämässä pärjäät, et saa heikon mainetta,
niin voit kulkea joka paikassa surutta.
Huono ohje, nyt sen viimeinkin huomaa,
kun mun kädet joka ilta verestä vuotaa,
sabotoitte liikaa mun muistoja ja mieltä,
enää ei voi tehdä niinkuin lapsena ja näyttää kieltä,
päänsisäinen mielenosoitus josta ei tiedä kukaan,
mä lähden pian ystäväni kuoleman mukaan.
Älkää muistelko, se olisi täysin turhaa,
enää ette voi vaikuttaa, tää on jo itsemurhaa.

Kosketus.

Ihmiset odottavat että pääset yli,
jos haluat lohdutusta sulle on aina avoin syli.
Mutta mitä luulet, toimiiko se kun pelkäät liikaa,
näet jokaisessa ihmisessä samaa vikaa,
kuin niissä pahoissa jammu-sedissä joista,
äidit jauhaa ja varoittaa niiden namuista,
joilla ne sut autoon houkuttelee ja sitten satuttaa,
enempää ei kerro, se pientä lasta järkyttää saattaa.
Mä tiedän ihmisiä joille liikaa on käynyt,
joita joku on nurkan takana hämärässä väijynyt,
menneet liian pitkälle, uhrin jättäneet maahan,
odottaneet heidän jonain päivänä unohtavan.
Mutta se kipu syöpyy ihmisten pieneen mieleen,
paikoissa, joissa liikaa on ihmisiä he jäävät ovenpieleen,
he välttelevät ihmisiä ja heidän kosketuksia,
jotain selittävät, kun eivät halua halauksia.
Sun tuskalle on muut ihmiset sokeita,
vaikka onhan niitäkin joiden aivot on nopeita,
ja ne huomaavat sun maskin alla tuskan häilyvän,
näkevät sen arvista joita hihan alla tiedät säilyvän,
Sun muistoille on muut ihmiset sokeita,
vaikka onhan niitäkin joissa on jotain samnkaltaista,
ehkä he ovat samaa aikoinaan kokeneet,
mutta kaiken pitkäksi aikaa sisimpäänsä haudanneet.
Muiden on turha satutettuja ymmärtää,
eiväthän he tunne sen aiheuttamaa häpeää,
kun joku sut on kokonaan pelolla vallannut,
hetken aikaa sua ja sun kehoasi hallinnut.
Tuska on ikuista mutta sitä voit lievittää,
haavoja mielestäsi hitaasti pois häivyttää.

Väsynyt.

Mitä tapahtuu kun ihminen väsähtää,
loppuun palaa, eikä halua enää elää?
Pitääkö se yksin jättää ja antaa sen kuolla,
yksin palasia elämästä pois vuolla.
Onko väärin yrittää tukea ja auttaa,
auttaa vesille laskeen kaarnalauttaa.
Mutta entä jos keskellä merta odottaa tuho,
jos sä hukutkin mereen, tai sattuu lauttapalo?
Mä tulen sun mukaan vaikka maailman ääriin,
enkä päästä sua teille, jotka johtaa paikkoihin vääriin.
Mä suojelen sua kuin enkeli lastaan,
kävelen sua pimeillä kujilla vastaan,
silmäsi suojaan kun lumi maahan valahtaa,
murhaajat ja kaiken pahan puolestasi voin paljastaa.
Jos sä silti väsyt elämään, niin mä sulle lupaan;
vien sut paikkaan, pahoilta ihmisiltä turvaan.
Ettei kukaan sua voi satuttaa,
että voit itsesi ja mielesi siellä parantaa.
En anna kenenkään sua koskaan satuttaa,
kunhan lupaat ettet koskaan aio luovuttaa.

Peilin tyttö.

Hikipisarat valuvat pitkin otsaani, alas kasvoille.
Seison huoneeni kokovartalopeilin edessä, tuijotan tuota tuntematonta tyttöä, joka katsoo minua silmiin,
silmiin ja päästä varpaisiin. Muistan hyvin ajan, kun hän katsoi meikkiä, hiuksiani, jotka ovat ohentuneet, ihoa
joka ennen oli lähes virheetön.

Suljen silmäni ja huokaan syvään. Seison paikoillani jonkin aikaa, havahdun, kun tunnen kosketuksen olkapäilläni.
Säikähdän, suoraa edessäni on peilini tyttö.
"Shh.. rauhoitu pikkuinen, minä autan sinua.." Hän hymyilee.
Hän suutelee minua, ei, hän imee ruuat, jotka söin aiemmin suoraa itseensä.
Tuijotan häkeltyneenä tyttöä, joka hymyilee minulle. Hänen vatsansa on turvonnut, minun on jälleen tyhjä. SUljen
silmäni, ja kun avaan ne, tyttö on peilin sisällä.

Tyttö todellakin auttoi minua, hän tuli mukaan lenkeille, hän juoksutti minua joka päivä kovempaa, joka hetki
nopeamaa, joka päivä pidemmän matkan. Hän kuiski korvieni juuressa, mitä ruoka tekee minulle, etten söisi niin paljoa.
Hän imi ruoat itseensä iltaisin, ja kehui minua, siitä, miten hyvin suoriudun.
Minä huomasin, kuinka peilin tyttö suureni.

Vuosi kului, tietämättäni olin peilin tytön avustuksella päässyt eroon ruoan kauheuksista.
Jos söin, tyttö auttoi minua oksentamaan, hän neuvoi, millä saan tökittyä kurkkuani, hän opetti piilottamaan jäljet,
jotka tulivat minun rangaistessani itseäni.
Mutta peilin tyttö, hän oli lihava, hän ei mahtunut peilin karmeista ulos. Minua oksetti katsoa tyttöä. Oli minun vikani,
että hän oli siinä tilassa. Niin aloin laihduttamaan.

Juoksin päivittäin pidemmän lenkin, yksin. Minä söin joka päivä vähemmän, minä tein joka ilta satoja vatsalihaksia enemmän
kuin ennen. Huomasin, kuinka peilin tyttö alkoi vähitellen hymyillä, hän laihtui.
Olin kateellinen, sillä itse olin isompi kuin hän. Aloin kilpailemaan, oksensin salaa. Mutta silti, tyttö pieneni.

Heräsin valkeasta huoneesta, enkä nähnyt peilin tyttöä. Etsin epätoivoisesti katseellani peiliä. Sen minä löysinkin.
Sinireunainen peili käytävän päässä. Kävelin sen luokse, ihmettelin, miksi oloni oli niin hutera.
Viimeinen pääsin peilin luokse. Tyttö katsoi minua suoraan silmiin.
"Katso, mitä teit minulle..." Hän itki. Halusin lohduttaa tyttöä, mutta en päässyt peilin läpi. Käännyin, lupasin tulla
uudestaan. Petin lupaukseni...

Pyörryin kesken matkan valkoiseen huoneeseen. Joukko hoitajia juoksi luokseni. Herätessäni tajusin, etten ollut edes miettinyt,
missä olin. Se selvisi pian, sairaalan tiputus, saisin pian lähetteen suljetulle osastolle.
En nähnyt peilin tyttöä pitkään aikaan. Sinireunainen peili oli kaukana, minua ei päästetty nousemaan ylös vuoteesta.

Viimein pääsin ulos, takaisin kotiini. Heti ensimmäisenä juoksin katsomaan peilin tyttöä, jota olin ikävöinyt.
Peilin luokse päästyäni huomasin tytön katsovan minua vihaisesti.
"Sinä et ottanut apuani vastaan, pilasit kaiken!"
Kyyneleet tulvivat silmiini, se oli totta. Tyttö ei mahtunut taaskaan peilistä ulos. Halusin halata tyttöä, oli minun
vuoroni auttaa häntä, jälleen. Hetken mielijohteesta syöksyin päin peiliä. Mutten koskaan päässyt peilimaailmaan.

Viimeiset hetkeni, muistan ne vain hämärästi. Verilammikko, ambulanssimiehiä... valkoinen valo.

Juoksen tytön kanssa kilpaa pellolla, vasta nyt ymmärrän, tyttöä ei ollut olemassa.
Häntä ei voi koskettaa, mutta hänellä on nimi. Hänen nimensä on Anoreksia. Minä rakastan häntä kuin sisartani.
Ja hän minua. Vaikkei hän ole oikea, voin puhua hänelle, hän voi puhua minulle. Taivaassa.

Kasvoton.

Kävelen pitkin loputonta käytävää.
Sen reunoilla on kuvia, mutten saa niistä selvää. Silmäni ovat sumeat, tuntuu kuin sokeutuisin.
Katson taaksepäin, en näe käytävän alkua, ja kun katson eteenpäin, näen vain mustaa, varjojen muodostamaa mustaa.
Huokaan ja jatkan matkaa. Pysähdyn tuijottamaan kuvia. Kuvien henklilö on lihava.
Annan katseeni kiertää eteenpäin kuvissa, innostukseni niitä kohtaan syvenee.
Kävelen eteenpäin nopeampaa kuin aiemmin.
Jokainen kuva hymyilee ja katsoo minua. Niissä on jotain tuttua.. jotain niin tuttua...
Samalla kaikki on liian vierasta.

Huomaan kuvien tytön hymyn hyytyvän, huomaan solisluiden tunkeutuvan ihon lävitse.
Katson kuvia pelästyneenä, mitä tytölle tapahtuu? Mutta samalla tunnen jotain magneettista vetävyyttä, samankaltaisuutta kuvia kohtaan.
Jokainen kävelty minuutti näyttää enemmän kuvia, jokainen kuva näyttää enemmän tytön tuskaa. Kuvat muuttuvat entistä surullisemmiksi, jokainen kuva näyttää enemmän kipua, ne näyttävät tytön elämänkaarta. Jokainen paha muisto on muutettu täksi.
Seinä alkaa harmaantumaan. En huomaa sitä, minä en välitä. Tuijotan tytön luita.
Käsiä, jotka kuristavat paperinohutta kaulaa.
Jalkoja, jotka ovat kuin kurjenjalat.

Viimen päädyn seinän eteen. Seinä on musta, ja sillä rikkuu iso kuva. Sen ympärillä on kuvia, paperisia, revittyjä sivuja yhteenliitettyinä.
Katson isointa kuvaa, huomaan sen olevan peili. Kyyneleet tulvivat silmiini, muistot halkaisevat pääni. Kuvien tyttö olin minä. Peilikuva, joka katsoo minua surumielisenä, ei, en se voi olla minä. Lysähdän maahan ja hautaan kasvot käsiini.

Joku nostaa minut pinnalle. Sairaalan tuoksu on ensimmäinen asia, jonka tunnen.
Avaan silmäni hitaasti, se on tuskallista. Sairaala... sairaala. Olen sairaalassa.
Nostan hitaasti peittoa yltäni. Olen kuin luuranko, olen luuranko.
Katsahdan vieressäni olevaa sykettä mittaavaa laitetta. Käyrä hyppii iloisesti.
Tuijotan sitä hypnoottisesti, hymähdän. Silmissäni mustuu, pyörryn nauraen.
Peili edessäni särkyy tuhansiksi sirpaleksi.
Veri valuu silmistäni, kyynelten sijaan.
Ihmisten hälinä ympärilläni ei tunnu miltään. Tuntuu kuin tuuli vetäisi minua pois.
Sykelaite ei enää hyppele, se makaa paikallaan, kuten minäkin. Hymyilen.

Hello.

Annan kyyneleiden valua poskiani pitkin,
en muistele iltaa jona eka kertaa itkin,
annoin käsieni verta vuotaa, tyhjäksi vuotaa,
samalla kun kasvoni mun kivusta huutaa.
En välitä, en apuasi ota vaikka tarjoat,
ei auta mua mikään, turhaan katseeni varjoat.
Unohda jo minut, riistän elämäni pian,
koska merkit näyttää joka ikisen vian.
Nousen ylös, vedän savua henkeen,
heitän tumpit lattialle, odotan et kuolen tuleen.

Koska ei mua voinut palokunta pelastaa,
palavana makaan keskellä lattiaa.
Hautajaiset mielessäni kuvasarjana nään,
huomaan ihmisten joukossa sinun itkevän,
kierin hetken, tuli ympäriltäni sammuu,
vaikka samalla päässä ääänet kiljuu;
älä enää luovuta, sä kuolet kuitenkin,
hetken hyväksi oisit voinut käyttää, tämänkin.
Nousen ylös, pyöritän hitaasti päätä,
tuntuu kuin olisi mun sieluni jäätä.

Huone tyhjä mua takaisin katsoo katson sitä,
ei huomaa kukaa, ei koskaa ajattelen mitä,
mitä vain, ei mua enää mikään voi suojella,
jatkan ikuisesti tätä leikkiä tulella.
Annan elämäni juosta, astun altaaseen,
vedän monta pitkää viiltoa ranteeseen,
kirkas vesi muuttuu verenpunaiseksi,
rannetta koristaa sana; anteeksi.
Hautajaiset katson pilven päältä,
olen onnellinen että pääsin pois sieltä.