Childrens in our planet.

Pikkupoika, elä silmiä sulje,
pitkin rantaa kanssani kulje.
Pikkupoika, elä maailmaan mene,
saattaisi kaatua sun kaarnavene.
Pikkupoika, elä katsetta käännä,
mielesi hitaasti jätä ja väännä.
Pikkupoika, elä heitä kuule,
valheita todeksi ethän sä luule.
Pikkupoika, elä minua muista,
päätäsi käännä tai hitaasti puista.
Pikkupoika, tyhjennä mielesi,
että voin puhdistaa ruman kielesi.
Pikkupoika, elä katso sä pahaa,
himoitset silloin sä pelkästään rahaa.
Pikkupoika, elä kieltäsi poista,
oletko koskaan sä kuullut moista.
Poika pieni, hymyile jo sinäkin,
ehkä silloin teen sen minäkin.

Pikkutyttö, sä mekkosi vaihda,
peltoja, metsiä sä varo ja kaihda.
Pikkutyttö, ei britit sua pure,
would i say, that's so sure.
Pikkutyttö, katso sä maata,
kaunis se on, sen voin taata.
Pikkutyttö, se on vain paha uni,
ei satanut vielä ensilumi.
Pikkutyttö, sanoistani puno,
lyhyt, oma riimikäs runo.
Pikkutyttö, aina voit puhua,
jollekkin voit aina sä purkaa surua.
Tyttö pieni, sä katso taivasta,
onhan tää ilmakin vielä raikasta.

Lapsi maan, sä muista mun sanat,
mieleesi jätä, nää untuvavanat.
Lapsi taivaan, muistuta minua,
kun tähtiä katson, niin katson sinua.
Lapsi meidän, elä meitä kosketa,
auringossa kasvosi kauniiksi rusketa.
Lapsi pieni, sä meidät voit jättää,
et voi koskaan sun lupausta pettää.
Lapsi ilman, kulje sä siltaa,
varo hämärien pokujen kiltaa.
Lapsi maan, sä muista mun sanat,
ei hpilvet oo hattaraa, vaan taivaan kanat.

For anoreksia

Höyhenen kevyin askelin kiidän,
pitkin veden pintaa kiidän.
Siivilläni muita suojelin,
käsilläni heitä varjelin.
Minut kerran lävisti luoti,
kaikki vereni ulos vuoti.
Ja hautani äärellä kukaan ei käynyt,
Mitään ei minusta jäljelle jäänyt.
En enää henkäystä päästänyt ulos,
on tämä anoreksian lopputulos.
Silmät harmaat, elottomat, kuolleet,
niistä valon on pois nuolleet.
Ne jotka elämäni tuhosivat,
vaikka mukanani putosivat.
Mutta anteeksi annan,
vaikka muistoa kannan.
Sillä rakkaat,
nämä muistot mieleeni pakkaan.

Vuosi.

Kuljen hämärässä. Yksinäinen katulamppu valaisee sateista tietä, jonka lehdet ovat peittäneet. Syksy on saapunut.
On lokakuun kahdeksastoista päivä. Olen ulkona kuvaamassa.
Suljen silmäni ja annan vesipisaroiden valua pitkin kasvojani.
Vesi on kylmää - niin on ilmakin. Mutta minä rakastan syksyä.
Rakastan sitä hiljaisuutta, minkä kesän loppuminen aiheuttaa, sitä, kuinka ihmiset lukkiutuvat koteihinsa ja antavat minun kulkea lähes kokonaan yksin sateessa.
Katulamppu. Sen himmeässä, keltaisessa valossa näkyy hopeisia vesipisaroita. Kaunista... otan kameran käteeni - naps. Muisto on ikuistettu.

On ikävää muistella syksyä, kun on talvi ja pakkasmittari paukkuu kahdessakymmenessä miinusasteessa.
Vesisade on vaihtunut paksuihin lumikerroksiin, joiden seassa on mahdotonta pyöräillä. Joista muodostuu vesinoroja keväällä.

Talvi saa ihmiset masentumaan. Kaamosmasennus - sana, joka kertoo kaiken, jolla voi selittää surullisuuden.
Talvella on pakko pukeutua paksuihin vaatteisiin ja kärsiä siitä huolimatta kylmyydestä. Paksut kaulahuivit, villapipot ja lapaset.. toppatakit ja lasten toppa-asut täyttävät kaupat.

Kevät saa ihmiset nauramaan. On lämpimiä kausia, sitten vittuillaan kun on vähän kylmempi. Odotetaan, että keli lämpenee yli nollan, kymmeneen asteeseen. Sitten toppatakit nakataan nurkkaan ja otetaan tilalle hupparit, nahkatakit ja muut kevyet takintapaiset. Tietenkin on vanhuksia, jotka kulkevat yhä toppatakeissaan näyttäen igluilta.

Kesäaika alkaa - ihmiset hikoilevat ja nurisevat koulun penkeillä. Vittuillaan opettajille, kun tiedetään, että käytösnumerot on jo jaettu. Sitten päästäänkin jo pois - lomalle. Nukutaan päivät ja valvotaan yöt. Sekoillaan.

Ja niin on taas vuosi kulunut.

Seuraukset

Ehkä ensi kerralla.. ehkä ensi kerralla.
Sanat pyörivät mielessäni vinhaa vauhtia.
Seison laajan lehtihyllyn edessä, kotini lähellä sijaitsevassa kaupassa. Käteni tärisevät. Kuuntelen.
Nauru kantautuu kassojen takaa pelikoneilta.
Luokkamme pojat pelaavat täällä usein.
Katson hyllyjen välistä pelikoneita - ketään ei näy.
Nauru kuuluu yhä, luulen että he ovat menossa pankin kautta ulos. Kävelen ympärilleni vilkuillen karkkihyllyille. Herätän varmaan epäilyksiä myyjissä. En välitä siitä.
Katson hyllyjä pitkään. Paniikki iskee, kun huomaan tuttuja - kyllä, pelikoneilta ulos ovat menossa luokkamme pojat. Käännyn ympäri ja hengitän syvään. Ahdistaa...
Odotan että he ovat lähteneet. Kuulen ulko-ovien rasahtavan kiinni. Katson paniikissa hyllyjä - uskallanko kokeilla?
Sieppaan hyllystä suklaalevyn ja kaksi tikkaria. Menen kassalle.
"Euro ja viisitoista senttiä" Myyjä sanoo kyllästyneenä.
Hengitän syvään ja koitan rauhoittua. Annan rahat miehelle.
Odotan vastarahat, ja paniikki lisääntyy. Survon ostokset laukkuuni ja otan vastarahat.
Kävelen nopeaa ulos.
Kun olen päässyt ovesta ulos, lähden juoksuun.
Ei - minä tein sen. Paniikki tulee takaisin.
"Mitä se myyjäkin ajattelee?! Pitää minua varmaan läskinä! Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaargh. Miksi miksi miksi minä ostin noin paljon kaikkea!?"
Juoksen. Vauhtini hidastuu. Kävelen taas normaalisti.
"Kaikki on hyvin, jos en syö suklaata.. ihan kaikki..."
Juoksen loppumatkan kotiin. Kotona heitän laukun tuolin päälle ja hyppään sängylle. Paniikki.
"En enää koskaan osta suklaata kaupasta!"

Lasinen sydän.

Aamuaurinko huitoo säteillään verhojen välistä.
Valonsäteet kurottautuvat pitkin taivasta, verhojen ohi laskeutuessaan ne nuolevat pöydän pintaa. Osuettaan lasiseen joutseneen.. ne menevät läpi.
Tiedättekö, miksi lasiesineitä käsitellään varoen?
Etteivät ne hajoaisi, niin, lasi ei ole vahvaa.
Lasikin kestää hiukan iskuja, muttei loputtomiin. Lasi lohkeilee ja siitä irtoaa palasia.
Lasijoutseneen voi verrata ihmissydäntä. Isonkin ihmisen rinnassa on pieni sydän. Se on yhtä särkyvä kuin lasi.
Voit särkeä toisen ihmisen sydämen, sen voi yrittää korjata.
Liimata palaset yhteen. Tietenkin jää pieniä arpia, jotka peittyvät ajan mukana.
Lasiesineitä on erivärisiä. On sinisiä, punaisia ja niin edespäin. Sama pätee sydäntä, kun kolhit sydäntä tarpeeksi kauan, se saattaa mustua. Tunteet valuvat veren mukana pois.
Kaikki lasiesineet hajoavat aikanaan. Vaikka niitä pitäisi suojassa, esimerkiksi vitriinissä, siltikin. Jonain päivänä ne tulevat hajoamaan. Samoin kuten sydän. Kaikkien sydän lakkaa jonain päivänä lyömästä. Se on piilotettu totuus.
Viimein säteet halkaisevat pienen lasijoutseneni. Valo kimpoilee lasista ympäri huonetta, herättäen minutkin. Katson joutsenta, joka hohtaa pöydänreunallani. Hymyilen.

Menneisyys herätettiin henkiin.

Sattuu.
Kyyeneleet tulvivat silmiin, mutta ne on pakko niellä.
"En aio kuunnella tota sun valitusta."
Kerrankin olisin puhunut jotain siitä, mitä tunnen.
Ei. Ehkä minut on luotu kuuntelemaan. Olemaan.. vähän kuten voodoo-nukke. En saa tuntea kipua, mutta joudun kestämään muiden taakat. Mutta olen ansainnut jokaisen iskun.

Muistan, kun olin se lyhyin, seitsemänvuotias pikkutyttö ensimmäiseltä luokalta. KOulumme pihaa remontoitiin, ja vietimme välitunnit leikkien koulumme takakentällä.
Tai siis.. muut leikkivät. Minä istuin suuren pihlajan oksien keskellä, muodostaen kuvioita ruohosta, talvella lumesta, syksyllä pihlajan lehdistä.
Olin se, jolle ei opetettu leikkien sääntöjä - siksi en päässyt mukaan. Kun todistukset annettiin, olin iloinen, kesäloma. ".. On kuin pikkuprinsessa, pirteä ja mukava kaikille." Todistuksessa sanottiin.

Yhä blondi, edelleen lyhyin, kolmannen luokan oppilas.
Luokalle oli tullut muutamia uusia oppilaita.
Koko luokka leikki yhdessä mustaa miestä, tota rasistisella nimellä varustettua leikkiä koulun pihalla, joka oli valmistunut kesällä. Arvatkaa, kuka joutui aina olemaan hippa? Kyllä, minä, luokan hitain juoksija.
Kaikki nauroivat, kun en viidessätoista minuutissa ollut saanut kuin yhden kiinni. Samana vuonna tutustuin esikoulusta tuttuun tyttöön. Meistä tuli parhaat ystävät. Joina pysyimmekin. Muutama kuukautta, joiden aikana vietin päivät hänen luonaan, jossa leikimme yhdessä nukeilla ja legoilla. Sitten kuvioihin astui toinen tyttö. Tapahtui asioita, joiden vuoksi olen nykyisin tässä kunnossa.

Oransseilla hiuksilla ja silmälaseilla varustettu tyttö viidenneltä luokalta. Koulukiusaaminen jatkui. Nyt myös väkivalta oli tullut mukaan luokan uuden tytön mukana. "Itkupilli!" Isku kylkeen, potku jalkaan.
Raahaudun välitunniksi vessaan. Itkemään. Ainut muisto, joka ei liity tuohon, on se, kun teimme viiden hengen ryhmässä uskonnontyötä. Olimme käytävällä, ja tytöt naurattivat minua. Snabiksi kutsuttu poika, luokan suosituin, alkaa tietekin imitoimaan puheääntäni ja nauruani. Siitä asti luokan pojat - ja muutamat tytötkin imitoivat ääntäni. Tuona vuonna numeroni laskivat - enkä enää hymyillyt tai nauranut. Olin aivan hiljaa.

Seitsemäs luokka, yläaste. Mustahiuksinen emolapsi. Hymyilee vienosti. "Läskinaama!" väkivaltaisen tytön suusta saa kuulla haukuntaa. Sitten astuu laihdutus esiin. Pieni laihdutuskuuri. Ihan pieni vain.. sen myötä tulevat 5. masennus ja anoreksia. Yhä haukutaan läskiksi. Läski. Läski. Se on uppoutunut päähäni, hakattu sinne kirveellä. Läksi. Enää en itke...

Nyt, kahdeksas vuosi. Yhä mustahiuksinen. Anoreksia nervosa, masennus, ahdistushäiriöinen nuori, minä siis, kirjoitan tätä. Katselen jalassani olevia haavoja, jotka muodostavat sanat; Hate you fat!
Tyttö joka ei tunne nälkää, voodoo- nukke.
Laihduttaja, josta ei tullutkaan laihaa. Kyyneleet kirpoavat, valuvat pitkin kasvoja silmäkulmista.
Elä itke, Typerys.. typerä.. Läski.