Höyhenen kevyin askelin kiidän,
pitkin veden pintaa kiidän.
Siivilläni muita suojelin,
käsilläni heitä varjelin.
Minut kerran lävisti luoti,
kaikki vereni ulos vuoti.
Ja hautani äärellä kukaan ei käynyt,
Mitään ei minusta jäljelle jäänyt.
En enää henkäystä päästänyt ulos,
on tämä anoreksian lopputulos.
Silmät harmaat, elottomat, kuolleet,
niistä valon on pois nuolleet.
Ne jotka elämäni tuhosivat,
vaikka mukanani putosivat.
Mutta anteeksi annan,
vaikka muistoa kannan.
Sillä rakkaat,
nämä muistot mieleeni pakkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti