Sattuu.
Kyyeneleet tulvivat silmiin, mutta ne on pakko niellä.
"En aio kuunnella tota sun valitusta."
Kerrankin olisin puhunut jotain siitä, mitä tunnen.
Ei. Ehkä minut on luotu kuuntelemaan. Olemaan.. vähän kuten voodoo-nukke. En saa tuntea kipua, mutta joudun kestämään muiden taakat. Mutta olen ansainnut jokaisen iskun.
Muistan, kun olin se lyhyin, seitsemänvuotias pikkutyttö ensimmäiseltä luokalta. KOulumme pihaa remontoitiin, ja vietimme välitunnit leikkien koulumme takakentällä.
Tai siis.. muut leikkivät. Minä istuin suuren pihlajan oksien keskellä, muodostaen kuvioita ruohosta, talvella lumesta, syksyllä pihlajan lehdistä.
Olin se, jolle ei opetettu leikkien sääntöjä - siksi en päässyt mukaan. Kun todistukset annettiin, olin iloinen, kesäloma. ".. On kuin pikkuprinsessa, pirteä ja mukava kaikille." Todistuksessa sanottiin.
Yhä blondi, edelleen lyhyin, kolmannen luokan oppilas.
Luokalle oli tullut muutamia uusia oppilaita.
Koko luokka leikki yhdessä mustaa miestä, tota rasistisella nimellä varustettua leikkiä koulun pihalla, joka oli valmistunut kesällä. Arvatkaa, kuka joutui aina olemaan hippa? Kyllä, minä, luokan hitain juoksija.
Kaikki nauroivat, kun en viidessätoista minuutissa ollut saanut kuin yhden kiinni. Samana vuonna tutustuin esikoulusta tuttuun tyttöön. Meistä tuli parhaat ystävät. Joina pysyimmekin. Muutama kuukautta, joiden aikana vietin päivät hänen luonaan, jossa leikimme yhdessä nukeilla ja legoilla. Sitten kuvioihin astui toinen tyttö. Tapahtui asioita, joiden vuoksi olen nykyisin tässä kunnossa.
Oransseilla hiuksilla ja silmälaseilla varustettu tyttö viidenneltä luokalta. Koulukiusaaminen jatkui. Nyt myös väkivalta oli tullut mukaan luokan uuden tytön mukana. "Itkupilli!" Isku kylkeen, potku jalkaan.
Raahaudun välitunniksi vessaan. Itkemään. Ainut muisto, joka ei liity tuohon, on se, kun teimme viiden hengen ryhmässä uskonnontyötä. Olimme käytävällä, ja tytöt naurattivat minua. Snabiksi kutsuttu poika, luokan suosituin, alkaa tietekin imitoimaan puheääntäni ja nauruani. Siitä asti luokan pojat - ja muutamat tytötkin imitoivat ääntäni. Tuona vuonna numeroni laskivat - enkä enää hymyillyt tai nauranut. Olin aivan hiljaa.
Seitsemäs luokka, yläaste. Mustahiuksinen emolapsi. Hymyilee vienosti. "Läskinaama!" väkivaltaisen tytön suusta saa kuulla haukuntaa. Sitten astuu laihdutus esiin. Pieni laihdutuskuuri. Ihan pieni vain.. sen myötä tulevat 5. masennus ja anoreksia. Yhä haukutaan läskiksi. Läski. Läski. Se on uppoutunut päähäni, hakattu sinne kirveellä. Läksi. Enää en itke...
Nyt, kahdeksas vuosi. Yhä mustahiuksinen. Anoreksia nervosa, masennus, ahdistushäiriöinen nuori, minä siis, kirjoitan tätä. Katselen jalassani olevia haavoja, jotka muodostavat sanat; Hate you fat!
Tyttö joka ei tunne nälkää, voodoo- nukke.
Laihduttaja, josta ei tullutkaan laihaa. Kyyneleet kirpoavat, valuvat pitkin kasvoja silmäkulmista.
Elä itke, Typerys.. typerä.. Läski.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti