Punaisen lasitalon lattialla

Seison kahden haudan äärellä. Kynttilät heittelevät varjoja kuihtuneille kukkaistutuksille,
kylmä lumituisku jättää valkoisia rantuja pitkin hautakivien pintaa. Pyyhin lumet pois Joonas Samuel Honkasen
haudalta, vaikka tiedän että lumi huuhtoo sen pian piiloon. Käännyn, ja jätän jälkeeni muutamat yksinäiset askeleet
ja ilmaan uponneet huokaukset.

24.12.2006 22.43

Huudot eivät lakkaa. Olen vankina makuuhuoneessamme, vaikka samaan aikaan olen fyysisesti vapaa lähtemään.
Henkiset kahleet pitelevät minua täällä, vaikka kuulen jokaisen läimäyksen vasten ihoa, vasten
nuoria kasvoja, vasten piilotettuja unelmia lopusta. Sängyn lakanat ruttaantuvat, ja niitä katsellessani
huudot kovenevat.

Siinä hetkessä tiesin, mitä minun pitää tehdä. Mitä täytyy tehdä. Äidinvaistoni kohosivat, mutta
samalla pelko varjosti niitä. Pyörittelin hetken ajatuksia päässäni, ja nousin vuoteelta ylös soittaakseni puhelun.

"Hätäkeskus, kuinka voimme auttaa?"
"Minä... poikani. Hän kuolee! Mies on hul..."

piip
piip
piip

Lankapuhelimen luuri revitään kädestäni, puhelin jättää seinään lommon osuessaan siihen. Tuijotan juopunutta,
sairasta, hullua miestä silmiin, vain nähdäkseni hänen verisuonista punertuneet silmänsä ja niissä
leiskuvan vihan. Aviomieheni...


25.12.2006 02.19

Tuijotan pientä poikaani, joka makaa lattianrajassa, jonka kädet kylmenevät, jonka sydän ei lyö,
jonka silmät eivät näe enää koskaan päivänvaloa.

25.12.2006 03.56

En voi katsoa häneen, en halua nähdä häntä, en. Poikani elää, kyllä, hän elää, ei hän voi olla kuollut
ei koskaan. Ei ikinä, ei milloinkaan. Hän elää ikuisesti, juoksee vihreissä metsissä ja tuo
kurasta ruskeat kengät kotiin, hän elää ja syö mustikoita. Hän elää ja jatkaa koulunkäyntiä,
hän menee lukioon, hän elää, valmistuu, opiskelee ammatin, elää, tapaa vaimonsa, elää, saa lapsia,
elää, ei koskaan koske alkoholiin. Elää.

25.12.2006 08.03

Mieheni kuorsaus täyttää talon, kun peittelen poikani hänen vuoteeseensa. Hän väsähti leikeistään,
kyllä, hän oli niin iloinen tullessaan kotiin, etten edes kehdannut torua häntä myöhässä olosta.
Hänen isänsä oli silloin jo nukkumassa. Katson poikani sulkeutuneita silmiä ja suutelen häntä otsalle.
"Hyvää yötä, Joonas."

25.12.2006 13.26

Herään päivänvalon ollessa loistavimmillaan. Olohuone on kamala, niin kammottava. Onko... lattia on veressä?
On se, ei se mitään muutakaan ole. Mitä täällä on tapahtunut? Ei, ei, kaiken täytyy olla kunnossa.
Kävelen puolijuoksevin askelin katsomaan miestäni, hän on sammunut vessaan lavuaarin äärelle,
hän hengittää, eikä ole vahingoittunut. Rystysissä on verta. Eikä se ole hänen omaansa.

25.12.2006 13.32

"Joonas, rakas, kaikki on kunnossa, kaikki muuttuu hyväksi, kunhan alat hengittää. Kultapieni,
hengitä, HENGITÄ!"

25.12.2006 13.47

Ambulanssi jättää pihan koskemattomaan lumeen autonrenkaiden jäljet.

25.12.2006 14.08

"Olemme pahoillamme, rouva Honkanen, mutta poikanne eteen ei voitu tehdä enään mitään. Syvimmät osanottomme."
Tunnen lääkärin käden hetken aikaa olkapäälläni, kunnes lyyhistyn maahan.

26.12.2006 09.27

Tapan sen hirviön. TAPAN SEN HRVIÖN! Se sika, se sika tappoi pienen poikani, minun pikkuisen...
poikani... lapsen...

26.12.2006 23.18

Siinä, mies juo jälleen. Juoksen ulos, juoksen kauas pois, ja jään lumeen. Mikään ei muutu hyväksi. Koskaan.

29.12.2006 05.11

Pelkkää tyhjää.

17.1.2007 13.02

He haluavat minut, he haluavat minut valkoiseen huoneesen oikeuskäsittelyn takia. Mutta siihen
on vielä niin kauan aikaa. Mutta tiedän, en voi ollenkaan paremmin. Pakko pystyä jatkamaan elämää.
Pakko.

25.1.2007 15.51

Kuukausi on kulunut. Haluan kuolla.
19.6.2007 11.37

Aurinko pudottaa säteitä ikkunan ruutujen lävitse. Se lämmittää linnunluisia käsiäni,
hitaasti, mutta varmasti. Kunpa tuntisin lämmön myös sydämessäni.

Silitän Joonaksen kuvan kehyksiä pikkusormellani, rakas lapsi. Ristin kädet, ja annan rukouksen
valua hiljaisena huulteni välistä.

27.7.2007 19.28

Mieheni on maan oma. Rukouksiini vastattiin.

14.9.2007 21.43

Sytytän haudalle kynttilän, ja istun sen valokehän viereen. En ansaitse olla valossa, en
ansaitse olla tässä. En ansaitse olla poikani vierellä, hänen kuuluisi olla tässä sylissäni,
jotta voisin kertoa hänelle, miten paljon rakastan häntä, miten kaikki muuttuu hyväksi,
miten sitä hirviötä ei enää ole. Ei enää mustelmia, vain mustikkaunelmia ja kuraisia kenkiä eteisessä.

Mutta hän et ole täällä.

19.9.2007 16.27

Lopetan terapian, kirjaudun ulos hoitolaitokselta. En halua palata punaiseen puutaloon, se kaikuu
huudoista, sen lattia on maalattu verellä, ja lasinsirut uppoavat jalkapohjiin. Mutta silti, taksi
kuljettaa minua metri metriltä lähemmäs kaikkea sitä. Haistan pelon, kuoleman, ikuiset kuivat kyyneleet.



Verellä kuorrutettu piparkakkutalo.

20.9.2007 00.31

Ääniä, he kaikki, täällä, eikä mitään, koskaan, kunnossa. Seinät huutavat,
ne jättävät ääniviestejään suoraan sydämeeni, ne haluavat minut kuolleena. Ne tietävät,
tietävät miten annoin sen jatkua, niin kauan. Liian kauan. Kunnes se vaati jonkun hengen.
Kaksi henkeä, paholaisen ja viattoman enkelin. Kaksi henkeä, joista toinen turha.

22.9.2007 08.54

Olen istunut tässä niin jumalattoman kauan. En tiedä, vuodenko, vai kuukauden, muutama tuntia vai päiviä,
mutta se ei tunnu miltään. Aika soljuu ohitseni, kun yritän oppia elämään kaiken sen kanssa.
En halua enää kuolla, mieheni olisi samassa paikassa. Samassa ulottuvuudessa.

29.9.2007 14.19

Pyyhin viimeiset lasinsirut harjalla, viimeiset muistot helvetistä. Ne lentävät pussiin, kauas
pois minusta.

Aion maalata jonain päivänä nämä seinät. Huomenna aion luututa, aion puhdistaa tämän talon kuolemasta.
Vain poikani on elänyt täällä, ei hän, joka kaiken aloitti. Sitä sikaa ei koskaan ollutkaan.

12.10.2007 12.12

Seinät hohkaavat valoa, joka loistaa putipuhtaista ikkunoista. Olen siivonnut, pyyhkinyt muistoja pölyjen
joukosta, repnyt viimeiset pienet lasinsirut jalkapohjistani, pessyt veren matoista ja kalusteista.
Pieni poikani hymyilee minulle, kaukana, mutta kuitenkin. Hän on onnellinen.

17.10.2007 04.16

Herään, vaikka olen nukkunut vain muutama tuntia. Huudot ovat kadonneet päivistäni, mutta turhan
usein ne pitävät minua hereillä öisin. Voin tuntea, kuinka mustat silmänaluset pinttyvät kalpeaan
ihooni, kuinka väsymys repii elinvuosiani pois. Kuinka niin kävelen kohti miestäni, poikaani, hetki hetkeltä,
olen jälleen lähempänä.

Otan lääkepurkin parivuoteen toiselta puoliskolta, ja heitän pillerin suuhuni. Unen on pakko tulla.

3.11.2007 14.30

Hautakivi on kaunis auringonpaisteessa. Vaikka sen sian hauta onkin pienen enkelini vierellä,
se ei pilaa mitään. Astun terävin askelin mieheni haudan päälle, laittaakseni uuden kynttilän
poikani haudalle. On hänen syntymäpäivänsä. Olen käynyt ostamassa keltaisia ruusuja, vaikka ne eivät
selviäkään kauaa. Ehkä poikani siivet ovat kasvaneet tarpeeksi, että hän kykenee lentämään
pilvien välistä tänne, ottaakseen kukat mukaansa. Keltainen oli hänen lempivärinsä.

Lumi sataa hiljalleen maahan. En ole itkenyt aikoihin, mielialani ei ole omassa hallinnassani,
mutta edes pillerit eivät estä minua vuodattamasta muutamaa kyyneltä, kun tuuli puhaltaa vasten kasvojani.

15.11.2007 19.40

Katan pöydän kahdelle, mistä sitä tietää, vaikka pojallani olisi nälkä. En tiedä, syövätkö enkelit,
mutta teen sen kuitenkin. Olen ostanut kaupasta lanttulaatikkoa, sillä Joonas söi sitä mielellään.
Taittelen servetit joutseniksi, vaikka luulin kadottaneeni tämän taidon. Pikku poikani rakasti näitä
hauraita, paperisia lintuja, teen pojalleni ylimääräisen, keltavalkoisen joutsenen.

17.11.2007 03.25

Mieheni jahtaa minua saksien kanssa. Hän leikkaa jalkani irti ja tappaa sisältäpäin. Poikani kylmä
ruumis putoaa ikuisuuden lävitse suoraan kasvojeni eteen, enkä voi paeta. Huudan...

17.11.2007 3.26

Heräsin omaan huutooni. Kuvittelinkohan vain? Otan kaiken varalta uuden unipillerin, haluaisin nin
kovasti nukkua vielä hetken.

6.12.2007 17.33

Poikani ei koskaan pitänyt tulitikuista, eikä liiemmin kynttilöistä, sillä hän pelkäs hirviötä, joka
saattaisi kaataa ne kumoon. Pieni poikani ei pitänyt tulesta, joka paloi hallitsemattomana kynttilän
sydämessä. Nostan itsenäisyyspäivän kynttilät ikkunalaidalle, mutten sytytä niitä. Ehkä Joonas tulee
tänään illalliselle kanssani. Olen tehnyt pöydän täyteen joutsenia, pieniä, suuria, monenvärisiä joutsenia.
Ehkä hänen mielivärinsä ei olekaan mikään näistä? Taittelen mustan joutsenen, ja ovikello soi.

6.12.2007 17.45

Ostan tummalta mieheltä puisen patsaan, ja hän lähtee onnellisena pois oveltani, kahdenkymmenen euron seteli
käsissään. Joonas ei istu pöydän ääressä, mutta musta joutsen on pudonnut lattialle. Ilmeisesti
hän ei pidä mustasta väristä. En ihmettele, hirviöt pukeutuvat yleensä mustaan.

12.12.2007 01.13

Lattia täyttyy verestä, minun on uitava punaisen sakeuden läpi. Veri on punaviiniä mieheni lasissa,
hän ammentaa sitä poikani ruumiista, kuin boolimaljasta. Hukun punaiseen sakeuteen.

17.12.2007 18.49

Sytytän poikani haudalle kynttilän. Jouluun on muutama päivää, kerron hänelle tarinan onnellisesta joulusta.
Hän ymmärtää, että sellainen joulu on. Hänen joulunsa ovat sellaisia, pilvien päällä. Hän saa syödäkseen
lanttulaatikkoa, hän saa kauniisiin kääreisiin paketoituja lahjoja, ja nauraa onnellisena. Hän
ei tiedä miehestä, hirviöstä, hänen vuoteensa alunen on puhdas.

Minun vuoteeni alla on hirviö, mutta en kerro sitä.

17.12.2007 20.34

Heitän puhelimen ulos ikkunasta, se sika, se sika on onkinut uudelleen numeroni. Vankilan kalterien
sisältä hän yrittää luikerrella tänne, röhkiä tiensä rikkoakseen kaiken minkä olen kasannut, rakentanut uudelleen.
Hukkuakseen jälleen promillehuuruihin, puhaltaakseen röyhkeän naurunsa, sadistiset nyrkkinsä kasvoilleni.

Herään.







Hirviöitä ei ole olemassa, hirviöitä ei ole olemassa, hirviöitä ei ole olemassa...

24.12.2007 17.20

Joonas koristelee kanssani joulukuusta, hän osoittaa minulle koristeet, ja niiden paikan.
Hänellä on silmää koristelulle, vaikka mielestäni karkkitankoja on liikaa. Ei makeaa mahan täydeltä,
kuiskaan tyhjälle huoneelle ja oion leninkini reunaa.

24.12.2007 18.59
Hyvää joulua, rakas Joonas.

Puhdistautumisrituaali

Kylpyhuoneen ruskeat lattialaatat irvistävät nälkäisinä jälleen, kun kävelen niiden ylitse koti suihkua.
Käännän hanan auki, ja katson vettä joka pärskiytyy suihkusta kylmänä kohti lattiaa. Astun
kylmiä pisaroita karkuun, ja väännän veden lämpötilaa lämpimämmäksi. Kun vihdoin vesi on jalkojeni mielestä  tarpeeksi lämpöistä, on suihkuhuone täyttynyt höyrystä.

Astun veden alle, ja tunnen kuinka pisarat polttavat ihoani kuin kuumaksi taotut tikarit. En siltikään
väistä niitä, vaan annan tulisen veden huuhtoa vartaloani kivuliaasti. Veden menetettyä satutustehonsa kurotun ottamaan metallikehikosta tyhjentyneen saippuapullon korkin, ja kyykistyn avaamaan lattian reitetyn kannen. Tuijotan hetken aikaa lattiasta paljastunutta viemäriputkea, jonne vesi hyppää reunalta kohti tuntematonta. Huokaan ja tönin varpaillani viemärinkantta hieman kauemmas.

Nousen jälleen pystyyn, vesi huuhtoo ylitseni kun pesen raajani vaaleanpunaisella koko perheen saippualla, ja vedän pesusienellä punaisia raitoja valkean vaahdon sekaan. Annan veden viedä kaiken vaahdon pois, ja venytän käsiäni kuin haluaisin päästä lentoon. Nyt.

Kyyristyn. Nostan käteni ja annan veden virrata hetken sormieni lävitse, kunnes uskon niiden olevan tarpeeksi
puhtaat. Silmiä räpäyttämättä tungen sormeni kohti kurkunpäätä, ja annan saasteen valua pois vatsalaukusta, kurkun kautta ulos kehostani. Tunnistamattomat, likaiset palat jostain mitä ihmiset syövät makaavat kuolleina lattialla. Ruoanpalat valuvat kohti viemäriä, ja avitan niiden matkaa potkimalla niitä hiljalleen eteenpäin.

Saatuani suuren osan saastepaskasta ulos, tunnustelen vatsaani, ja kyyristyn jälleen. Vielä liikaa,
vielä liikaa kaikkea, saastetta, likaa, paskaa. Sormet löytävät tiensä kurkkuun ja ruoka nousee ylös
vatsahappojen saattelemana. Kun tiedän olevan valmis, avaan suuni ja vesi valuu kädenlämpöisenä
haponmakuiseen suuhuni, puhdistaen jokaisen kolon saasteen mauilta. Kurlutan vettä, ja syljen sen kohti ruskeita laattoja, jotka näyttävät jälleen tyynen tyytyväisiltä. Ei enää nälkää.

Pesen kehoni vaaleanpunaisella saippualla, ja valutan shamppoota päähäni. Vesi vie kaiken ruoan perässä viemäriin, ja tiedän olevani puhtaampi, sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Höyry on noussut kattoon, kun viimein sammutan suihkuhanan. Avaan kylpyhuoneen oven, ja kodinhoitohuoneessa kiedon kylpytakin kananlihalle menneen ihoni ympärille. Hiukset saavat kruunukseen pyyhkeen, ja olen jälleen valmis poistumaan.

Kävellessäni kohti makuuhuonettani tunnen sydämeni jyskyttävän äärettömän nopeasti. Se menee pian ohi, tiedän sen, mutta jonain päivänä en enää tule tuntemaan tätä puhdistaumisen fyysistä jälkeä.

POIS

Tuhannet veitset jahtaavat
juoksen ja pakenen, henki kulkee ahtaana.
Verinen sade repii halki taivaan
"juokse pois vaan."

On pakko olla, on pakko kestää
on pakko käydä vielä kerran ennen kesää
en halua enkä kykene
pysty en, sillä kylmenen

POIS

Tuhannet puukot jahtaavat
itken ja huudan, sydän hakkaa itsensä rikki
jääpuikkosade halkoo maan poikki
"et pääse karkuun."

On pakko olla, on pakko jaksaa
on pakko käydä vielä kerran helvetissä
en halua enkä kykene
pakko pystyä, valehtele en.

POIS

Huudan: en halua, on pakko päästä pois
missä vain muualla, vaikka alla maan, parempi mun ois
en voi olla täällä, jäätyneenä
sydän särkyneenä
lähteneenä

Haluan paeta, juosta jonnekkin kauas
tuudittaa itseni uneen, ja uuteen painajaiseen
missä vain on parempi kuin siellä
olen rikki, revitty
halki ja
käytetty

POIS

Leave me

I feel the weight on my heart, it's like a stone
no more days, and i'll be gone
There's nothing left to care about
i load the gun, shout, jump out of the boat

It's so cold, so scary and mad
no more days cause i see the black
skies over me, under the sea
no one can rescue me

Leave me, i'm falling
skipping life, going away
leave me, tonight i'm dying
drowning, i'm on my way to stray

I saw the future, days and my past
they are like a movie, they run so fast
through my eyes, like thousand lies
i load the gun, cry, jump over the skies

Freeze everything i once had
i will never come back
skies over me, i'm falling asleep
these streets are so steep

Could you leave me, im going
loving life, hating days which have nothing for me
leave me, tonight i'll be dead
don't fear your life, like i dread

And so, I don't see the light
and i won't fight
my way to somewhere, just will stay here
and look up to you somewhere

Could you leave me to the railroad
everything that's left of me is thread
I am not here anymore

Russian roulette

Russian roulette,
i play it with my heart,
russian roulette,
and we all fall apart.

The gun is loaded,
we've lost our fate,
time has stopped,
is this why we're made.

Russian roulette,
i play it for my life,
russian roulette,
and some of us have died.

The sun is dying,
we've given away everything,
time is lying,
is this happy ending?

Russian roulette,
i play it with you love,
russian roulette,
i'm flying high above.

Pelasta itsesi

Sie satutat eniten lähtemällä,
kohti taivasta menemällä,
pois lentämällä,
haluat pelastaa itsesi elämältä,
ja joltain pimeältä,

et tahdo kulkea hämärässä,
ei ole valoa etkä näe pimeässä.

Sinuun sattuu ehkä elämässä,
mutta usko kerran, tässä hetkessä,
on liian paljon nähtävää,
sata syytä joiden vuoksi selviää,
ole utelias, elä luovuta vielä,

sillä jonain päivänä on joku pitämässä kädestä,
ja jonain päivänä on joku joka estää sinua lähtemästä.

Et näe toivoa huomisessa,
mutta kaikki hyvä on tulossa,
se on vain näköpiiriltäsi piilossa,
surunmustan verhon helmoissa,
näe se ja kanna sydämesi suojissa,

koska jokin päivä on käännepiste,
älä luovuta vielä, pelasta itsesi.

Ikuisuus

Tänä yönä, minä olen epäonnistunut
ja seuraavana päivänä liian nuutunut,
jokaisena sekuntina itseeni pettynyt
ja sieluni olen pakkaslumessa kylvettänyt.

Tänä vuonna, minä olen kadonnut,
noussut, ja uudelleen vajonnut,
jokaisena tuntina itseäni syrjäyttänyt
ja sydämeni olen talviaamuissa kylmettänyt.

Tässä elämässä, minä olen hävinnyt,
palannut, ja heti pois lähtenyt,
jokaisena minuuttina olen itseni pois heittänyt
ja mieleni ikiroutaan jäädyttänyt.

Tänään, ei mikään ole, eikä mikään ole palannut,
olen kylmissä liekeissä hiljalleen karrelle palanut,
jokaisena päivänä kuolemaa taivaista kurotellut,
ja ajatukseni jonnekkin kauas muuttanut.

Huomenna, olen lukenut enteet, kohtalon tappanut,
maahan kupan kaivanut ja sen sinne haudannut,
jokaisena hetkenä olen tätä vatvonut,
ja kaikkeni vihdoin olen uhrannut.

Darling are you ready to die?

Army of the broken hearts is arounding you,
haunting you, trying to make you blue,
darling are you ready to die?

Army of the petrayed lovers,
is pulling you down from your shoulders,
darling are you ready to die?

Army of the killed relationships,
is taking away your fingertips,
darling are you ready to die?

Cause baby it's your time to pay,
you can never take away the words you say,
you knew and you still play,
darling are you ready to go?

Army on the mad-minded walk,
there is no reason to talk,
darling are you ready to die?

Army of the destroyed love,
they are here, hugh, and above,
darling are you ready to die?

Army of the terrible hunger,
honey, they are growing stronger,
darling are you ready to die?

Cause baby it's your time to pay,
about the mistakes you've made,
about the game yu once played,
darling are you ready to go?

Darling are you ready to die,
army of your haunters will kick you down,
baby are you still gonna lie,
honey they're breaking you down.

Ei se laula enää

Pikkulintu lensi pesästään,
ei se laula meille enään,
on sen siipisulat katkenneet,
ja muistot hyvin kärsineet.
Ei se enää taivaalla lennä,
ei ole hyvä toivoa elätellä,
ei se koskaan enää laula,
ei se koskaan enää laula.

Rautanaula läpi siipisulan, pienen sulan,
kuin lumiukko kevätauringossa minäkin nyt sulan,
pikkulintu pudonneena ei enää laula,
huutaa tuskissaan "Jumala mua auta"!

Pikkulintu lensi etelään,
ei se sinne pääse enään,
ei ilma sitä koskaan kannattele,
ei se edes toivoa elättele.
Mikä riittäisi nostamaan ojan pohjalta
tuon haavoittuneen olennon?
Ei se koskaan enää laula,
ei se koskaan enää laula.

Rautanaula läpi rintakehän, pienen kehän,
kuin perhonen, vain yhden päivän tänä vuonna elän,
pikkulintu uneen vaipuneena ei enää laula,
ei huuda ääneen enää "Jumalauta mua auta"!

Ei pääse läpi kiven, ei ilman eikä taivaan,
tämä pikkulintu kaipaa enää vain rauhaan.
"Päästäkää mut tuskistani, en kai kestä täällä,
ei kanna ilma minua, en ole paikan päällä.
Antakaa mun mennä en halua enää elää,
onko mulla enää mitään
syytä olla siipirikkona kun en enää laula,
kun en koskaan laula, lävisti mut rautanaula".

Rautanaula, lautanaula, läpi lintuolennon,
jätti jälkeensä vain tuskan hyvin hennon,
pikkulintu maatuu syksyn lehtien mukana,
huutaa joku muu sen puolesta "miksei kukaan täällä auta?"

Peurankaataja

Mikä siinä on kun pitää heittää loskaa niskaan,
heittää kaivoon, hukuttaa sitten paskaan?
Näyttää ettet ole minkään arvoinen,
nuori ja niin naiivi, olen aina, kuten ennen.
Olen jalaton peura,
maski viaton, aivan liian nöyrä,
en pidä puoliani, en koskaan sano vastaan,
ja se on syy miksi joudun aina tähän ansaan.

Revi irti raajat,
sillä tavoin minut ojaan kaadat,
hukuttaudun kuopanpohjan mutavesiin,
ja joudun sinne eksyksiin.
Kuljen jälleen ilman karttaa,
annan aina vaiston kuljettaa,
mutta miksi siihen luotan kun se kuitenkin harhaan johtaa?

Mikä siinä on kun pitää hyväksi käyttää,
repiä kaikki ensin irti, sitten jälleen pois jättää?
Näyttää että olen arvoton kuin markan raha,
olenko todellakin aina niin paha?
Istun tässä, vedän jälleen kaiken irti,
sanoillani kasaan jälleen suojamuurini,
ehkä ne kestää, mistä sitä tietää,
jospa aika sen joskus minulle näyttää.

Revi irti kädet, jalat, kasvojeni piirteet,
tiedän kyllä miksi jälleen niin teet,
musta mieli, musta sielu ja se sinusta paistaa,
otsassasi tekstinä se muille loistaa.

Laihtuva mieli

Mä tunnen mun luut,

ja kerron siitä usein, 

ja se säikäyttää muut,

ne ei tiedä miksi näin tein.

Mä tunnen itseni,

nykyään hyvin heikosti.

Kuin olisin toinen olento,

lintu taivaan tai sudenkorento, 

vaikka en mitään niin kaunista,

nykyään enää tunnista. 

En silmiäni ummista,

valvon tunti tunnista

eteenpäin ja kuljen valheessa

lumeen haudatussa salaisuudessa.

En suutani aukaise,

en makua ota huulilleni,

olen tyhjä kuin vampyyrin hauta-arkku,

kuin köyhän miehen matkalaukku.

Mä tunnen mun mielen,

tai ainakin mä yritän.

Muut näkee vain mun kielen,

kun ruokalaan päin irvistän.

En tarvitse mitään,

on muille siellä enemmän,

en tahdo mitään,

vain laihtua enemmän. 

En silmiäni ummista,

valvon tunti tunnista

eteenpäin ja kuljen valheessa

lumeen haudatussa salaisuudessa.

En suutani aukaise,

en ota mitään omatunnolleni,

olen tyhjä kuin saharan autiomaa,

olen maailma ilman jumalaa. 

En tahdo mitään,

vain laihtua vielä enemmän.

---

 

Mitä tahdon

Haluan koskea sun hiuksia,
hukkua syvälle silmiin
joita kannat kasvoillasi
ripsillä kehystettyinä.

Haluan ottaa sun kätesi
vasten omiani
ja päästää irti kaikesta
joka tulee minun surustani.

Haluan sinut tähän hetkeen
pelkästään olemaan
levittämään lämpöäsi
jokaiseen ajatukseeni.

Haluan pois tästä kivusta
joka tulee suoraan sydämestä
haluan sinut tähän viereen
tähän hetkeen.

Murhaaja

Revit siivet perhoselta
nuorelta ja niin hennolta,
poltit ruumiin
jätit sen harmaisiin tuhkiin
et tiedä miksi
mutta itsellesi annat anteeksi
uskot kai että olet tehnyt hyvää tarpeeksi.

Sinisilmäisen pojan
jätit pohjalle ojan,
kylmänä talviyönä,
niin loppuunkäytettynä,
tunnontuskitta ohitat talot
näet ikkunassa kiiluvat valot.
ja nähtyäsi kynttilän ikkunassa,
tiesit miksi olet olemassa.

Murhaaja on uravalinta,
sekopäille, jotka ei tiedä pahinta,
ne kulkee yönä mustanpuhuvana,
ja kutsuu uhrit luokseen kuiskauksella.

Murhaaja on salanimesi,
vastalöydetty kutsumuksesi,
katsot aurinkoon sokeutumatta,
onko tää todella sun unelma?

Lapsuutesi traumoja
kostat armotta,
vaanit yksinäsi
ja kun uskot sopivan näkeväsi,
sä juokset kiinni kuin peto,
ja kiinni saadessa on käsissäsi onneton olento,
se anoo armoa,
ja sitä jaksat katsoa
vain hetken ajan kunnes otan esiin puukon,
ruumiin jätät annat kuoleman suukon. 

Ei sua vaivaa sireenit
kun löydät seireenit,
syvän meren tumman taivaansinisen
nuoren heinähiuksisen,
ajattelet miten hyvin sitä veri pukee
ja tarjoat sille bussimatkatukee,
istut sen vieressä koko matkan,
ja kun se sanoo "Nyt mä yksin jatkan"
ei se käy päinsä sillä on lasku maksamatta,
ja sä sen puukotat omatunnotta.

Murhaaja on uravalinta,
sekopäille, jotka ei tiedä pahinta,
ne kulkee yönä mustanpuhuvana,
ja kutsuu uhrit luokseen kuiskauksella.

 Murhaaja on salanimesi,
vastalöydetty kutsumuksesi,
katsot aurinkoon sokeutumatta,
onko tää oikeasti osa todellisuutta?

Mun on pakko

Onko mitään mahdollisuutta
juosta tätä karkuun,
kun ruumis alkaa murtuun,
ja mun sielu yksin parkuu.
Eikö ole pakotietä
ruumiin helvetistä,
sielua hävittävistä
tavoista näistä?

Mun on pakko
mun on pakko
mun on pakko
tehdä vaikken tahdo
etten murru kesken kotimatkan,
en tahdo lyyhistyä maahan.

Mun on pakko
mun on pakko
mun on pakko
tehdä vaikken tahdo
ettei kasva kokoa kroppa
tää on aivan mahdotonta

Mutta mun on pakko.

Etsijä

Sama toistuu aina vaan,
pääsenkö koskaan parempaan?
Vai etsinkö ikuisesti suuntaa
tai paikkaa parempaa?

Olenko yksin liikkeellä täällä,
kuljenko liian heikolla jäällä,
palellunko talvipakkasissa,
olenko yksin kevättuulissa?

Mitä musta tänne tulee jäämään,
kun murennun kasaan taas enemmän,
mitä musta tänne kuulumaan jää,
kun en löydä mistään elämää
jossa voisin kulkea rauhassa,
kaikelta pahalta suojassa,
heilua hiljaa tuulessa,
pimeiden puiden juuressa.

En löydä mitään kuitenkaan,
ja silti etsin aina vaan,
mutta tiedän en tule luovuttamaan,
vaikka käskyn saisin suoraan.

Olen vielä hetken yksinäinen,
etsin mä jostain sielunveljen
ja kuljetan meidän pois pimeydestä,
että löydämme valon sydämmestä.

Mitä musta tänne tulee jäämään,
kun sydän peittyy ikijäähän,
mitä musta tänne kuulumaan jää,
kun loppuu sanat runoista nää?
Etsin paikan että voin kulkea rauhassa,
pimeydeltä ikuisesti turvassa,
olisin ja heiluisin tuulessa,
valojen puiden juuressa.

Liian

Olen yksin jälleen täällä
ja liian heikko pysymään paikanpäällä
ei ole pakotietä, ei sitä ollut koskaan
on aika palata samaan vanhaan paskaan.

Olen turhautunut ja väsynyt
näkemään saman minkä olen jo nähnyt
olen nähyt veren ja arpeni,
ja sikiöasentoisen sieluni.

Olen hukkumassa kuolleiden mereen,
sinne putoan lailla sotakoneen
jonka entiset ystävät alas ampuivat
ja pois elävien kirjoista sotilaan ajoivat.

Olen maskin takana jälleen,
onneksi rooli toimii edelleen,
voin esittää kunnes kulissit sortuvat
mutta samalla manalani rajat murtuvat.

Tarvitsen

Tarvitsen sanat joilla voin laulaa
ja niiden rinnalle sydämen jola rakastaa
tarvitsen paikan jossa ollaan me vaan
ettei talvi meitä voi viedä mukanaan

Tarvitsen onnea jotta voin sinua suojella
kaksi silmää joilla sinua katsella
tarvitsen siivet jotta voin sut turvaan lennättää
ennen kuin tuli meidän väliimme ennättää

Tarvitsen sielun jotta voin vierelläs olla
mielen jotta voin kaiken sanoiksi muotoilla
tarvitsen sinut että voin elää
ja lupaan olla tässä, älä koskaan pelkää.

Valkoinen huone

Valkoiset seinät, valkoinen huone,
huolilla maalatut seinät ja valhe,
kaikelta piiloon suljettuna,
on liikaa päiviä tapettavana.

Ei ikkunat aukea on kalterit tiellä,
kuitenkin kestää tuo poika vielä,
ei hulluksi tule vaikka muut väittää,
itseään unelmilla voi elättää.

Lukittu ovi ja siniset verhot,
on elossa kaikki muut olennot,
toiveet nuo surulliset ja hennot,
mielikuvituksen siivekkäät lennot.

Ulos ei pääse, ei aurinko paista,
ei huoneessa mikään muu loista
kuin kattoon isketyt loisteputkivalot,
seiniin piirretyt kerrostalot.

On tumma pojan nuoren mieli,
piiloon sidottu on puhelias kieli,
ei keksiä sallita hänen mitään,
ei päästetä vieraaksi taaskaan ketään.

On valkoiset seinät ja valkoinen huone,
huolella kirjoitettu sairas valhe,
sairaaksi tuomittu hiljalleen rapistuu,
poika tuo vanki hiljalleen kangistuu.

Beautiful day

It's a beautiful day, why should i waste
it by sleeping.
It's a beautiful day, and i can taste
the coffee i'm drinking.

You say i waste my time
like an artist
when i'm taking wine
like a pianist
I'm not sure
if your words are pure,
but today i don't care.

It's good day to do the things
things he often thinks.
I'm not gonna use my time
by watching tv and a crime
as my parents do.

Because it's good day to say
things i never say,
oh this is my way.
 
You may think that iäm grazy,
and a bit hazy,
but i don't mind

Cause someday you'll find
the same thing i found to days ago
i cleaned up my ego
and wakep up to the day.

It's a beautiful day,
good morning sunday,
today i'm happy.
It's a beautiful day,
as they may say,
god bless you puppy.

Well, it's six in the morning,
and i have done nothing
i drink one cup of tea,
and you'll see
This is just me.

Elämäntarina

Kerran olin mä nuori ja viaton,
äidin enkeli, puhdas ja liaton,
en tajunnut mitään koskaan tulevasta,
en tuntenut surua mistään turhasta.

Hymyilin liikaa ja nauroin aina,
onnellinen olin jopa maanantaina,
ei kaatunut niskaan paskaa koskaan,
en saanut kosketusta elämän tuskaan.

Koulussa alkoi mun elämäni helvetti,
jokainen päivä mua iltaisin pelotti,
olin ujo ja hauras kuin linnunsulka,
vain kuume mut pelasti koululta.

Eskarista tokaan olin lähes normi,
kunnes saapui luokallemme torni,
se jätkä oli viilee ja todella "kiva",
se tiesi että mä olin aina vika.

Se käänsi kaiken täysin ympäri,
ja pian kaikki tiesi, olin heikko pelkuri,
pian koko koulu oli mua vastaan,
hiljalleen mä vajosin paskaan.

Henkinen kipu sai seurakseen fyysisen,
kun saimme luokallemme oppilaan uuden,
olin vasta yhdeksän ja mä tunsin,
kipua kun selkä edellä seinään lensin.

Ei loppunut koskaan kiusaaminen,
olin aina vaan surullinen,
välituntisin itseni vessaan lukitsin,
koko luokka nauroi kun tunneilla itkin.

Opettajat näki kaiken muttei mitään tehnyt,
mutta ei siinä, en mitään mä hävinnyt,
sillä kerran kun sanoin, ei kukaan uskonut,
ja samalla oli luokka mut tuominnut.

Kuudes luokka kasvatti ihmisiä vähän,
ne päätti "rauhaan nyt mä ton jätän",
olin syrjässä ja piilossa kuoressa,
vaikka olinkin taas jonkun seurassa.

Kerran mä tajusin miksi ne kiusasi,
olin lihava, sitä se seurasi,
kesällä päätin et vielä mä laihdun,
tuskani näytän ja pieneksi kuihdun.

Yläaste alkoi, mä aloitin pyöräilyn,
lopetin kaiken turhan ruualla mässäilyn,
laihduin liikaa, kolmekymmentä kiloa,
sain siitä täysin järjetöntä iloa.

Tiesin miten mä muita satutin,
itseäni kun niin kaltoin kohtelin,
ne yritti auttaa mutta aina valehtelin,
samalla itseäni pois elämästä vedin.

Kuoleman porteilla kävin silloin,
masennuin, itkin päivin ja illoin,
vuodet kului ja samalla minä,
"tätäkö on oikea elämä?"

Kerran heräsin ja hitaasti paranin,
voin nykyään jopa hiukan paremmin,
on mulla ihmisiä ympärillä,
ei tartte enää yksin eteenpäin pyristellä.

Vaikka onkin kaikesta tuosta,
on jälkiä liikaa, en niitä karkuun voi juosta,
ruumiinkuva kiero on hieman vielä,
mutta jaksan kun joku pitää mut oikeella tiellä.

Hymyilen tänään ja elän huomisen,
katson mitä tuo kohtalo etehen,
vielä mä nousen ja vahvaksi kasvan,
kyllä mie tiedän, aina mä jaksan.

Pieni nainen

Sadat sateiset kadut,
lapsuutesi ilsasadut,
joilla nyt itsesi tuuditat uneen

tuhatvuotiset talot,
mustat liikennevalot,
tiet joilla itsesi kuljetat talveen

Voi sua harhaantuvaista
pientä naista
joka yksin kuljet taas
Teitä pimeitä öiden
tyhjenneiden
jotka poispäin kuljettaa

Tummuneet kodit
joissa joskus odotit
onnea pois kauas häilyvää

Siniset tiet,
joille itsesi viet
kuljettavat sinua kohti hämärää

Voi sua harhaantuvaista,
pientä lasta
joka yksin kuljet taas
Teitä pimeitä öiden
tyhjenneiden
jotka poispäin kuljettaa

Löydät itsesi jostain kaukaa
avaat lukon, ja ovi kolahtaa
valot päälle ja takaisin nukkumaan

Määränpääsi on muualla
jossain avoimen taivaan alla
valot pois ja takaisin valvomaan

Hyperventilating

Hyperventilating,
why are you taking
away my heart beating,
i'm gonna die without it.

Fighting against the time
drinking too much wine,
telling you how i'm fine
how i'm on the line

Oooh oooh

Before we fall
we lose it all

Oooh oooh

After today
there's no way
for you.

High high higher
high high higher

When we're falling,
someone is calling,
Then we're falling,
heaven is calling
for you.

Hyperventilating,
time killing,
chillin' around and filling
ourself with blood, are you in it?

Stealing something,
looking for nothing,
waiting,
something breathtaking


Oooh oooh

Before we fall
we lose it all

Oooh oooh

After today
there's no way
for you


High high higher
high high higher

When we're falling,
someone is calling,
Then we're falling,
heaven is calling
for you.

You'll never get back to place you started
you were pure and fixed, now you're broken-hearted

Oooh oooh
oooh oooh

Before we fall
we lose it all
After today
there's no way
for you

i love you too
i hate you too
i miss you too
i need you too
fool...

Maybe

Fire
is our new desire
we'll get higher
without her

Rain
takes away our pain
baby i think you're insane
you're so lame

Well maybe
i'm gonna lose you babe,
it doesnt matter anymore
i'm too strong
when you're wrong.

Water
makes us stronger
well why won't you ask if you're sorry,
honey don't worry

Fire
is our new desire
we need to keep it up
before we got doubt

Well maybe
i'm gonna lose you my babe
it doesn't matter anymore
i'm too strong
when you're wrong

And if we have no time to fix this
i promise i'm the only thing you'll miss

And maybe
you're gonna lose me my babe
it doesn't matter anymore
you ask me; why for?
Because i'm strong
when you are wrong
i'm gonna catch the light
and end up this fight.

Zombie

Break,
that freak,
from next street,
eat his meat.

You need to kill,
and you will,
do this because,
you've become...

... to be like monster,
you'd like to eat her,
you'd like to eat your mother,
if she would be better.


... and you are
zombie and you don't care,
you don't mind 'bout anything,
you just keep running.

Need,
to feed,
yourself, right now,
but how?

Take that girl from next street,
eat her bones and meat,
those are the thing you need,
you're hungry and ´greed...

... you're my monster,
you'd like to eat her,
you'd like to eat your mother,
if she would be better.


... and you are
zombie and you don't care,
you don't mind 'bout anything,
you just keep running.

Take a break let's get good seats,
close ur mouth, let's look for heartbeats,
We don't need to worry about policeman,
he'll be tasty as christmas ham.

... you're my monster,
you'd like to eat her,
you'd like to eat your mother,
if she would be better.


... and you're are
zombie and you don't care,
you don't mind 'bout anything
you just keep running.

Running, through the fields
and through the shields,
keep running my monster,
tomorrow will be better,

Ruotsintunti

Pölyä. Olen aina luullut että ilma on puhdasta, mutta sen täyttää kuitenkin pöly.
Tuhannet grammat likapisaroita leijailevat ilmassa, auringonvalon uittaessa niitä säteissään.
Kyllä te tiedätte, tämä on juuri niitä hetkiä, kun on tuijottanut jotakuta liian kauan, ja on
keskityttävä nopeasti johokin muuhun asiaan. Niin... on se pöly kieltämättä kiehtovaa.

Liitutaulu täyttyy minulle tuntemattomista kiekuroista, kirjaimista jotka kertovat jotain
tuntematonta, sanoja ruotsinkielellä, lauseita vailla järkeä.
"Jag rastar min hund Max."
En sisäistä tänäänkään ainuttakaan asiaa, jonka nuo loppuunpalaneet, hymyn kasvoilleen kaapineet
ihmiset minulle huutavat. Se lienee loukkaus heidän työtään kohtaan, mutta onhan yksinäisyyskin
loukkaus ihmisluontoa kohtaan. Ei meitä ole luotu olemaan kokoaikaa yksin. Niin minä sen uskon.

Lyhyt vilkaisu luokan toiselle seinustalle. Siellä hän nyt on. Pää kääntyy yllättävän nopeasti takaisin
liitutauluun. Kyllä, minä keskityn taas. Sieluni huokaa, en jaksaisi enää istua tässä. Käytävillä
olemme kaikki vapaita ankeasta hiljaisuudesta jonka luokkahuone pudottaa hartioillemme, kuin
raskaimman männynrungon.

Siirryn tuijottamaan kelloa. Lähes vihaisesti, rukoilen viisareita menemään edes sadasosasekunnilla nopeampaa.
Minuutti mennyt, yhdeksän jäljellä. Tik tak tik tak. Suljen silmät, on liian puuduttavaa istua tässä juuri nyt.
Lasken pään kohti pulpettia, näytän nuokkuvalta. Hiukset peittävät kasvoni muilta, mutta itse näen
loistavasti hiusverhon takaa. Siellä hän nyt on.

Ethän sinä nyt mikään tyypillisen, muotilehtikatalogipojan näköinen ole. Nykyään vain tuntuu että kaikki
karttavat kaltaisiasi. Farkut roikkuvat tyypillisinä kuin koivunoksat, mutta minä en sitä huomaa.
Minulle olet tällä sekunilla täydellinen. Huppari piilottaa käsivartesi, olkapääsi, ja minä tuijotan huppuasi.

Hiljalleen käännän katseeni kelloon, pelaan varman päälle enkä katso liian kauaa. Viisi minuuttia.
Naputan kynällä ruotsinkirjan kantta, se loistaa tylsyyttään, aitoa, puhdasta tylsyyttä sinisten kansien
sisällä. Tik tak tik tak. Leikkaan vihkonkulman, alan taitella paperilennokkia. Nerokkaan taiteellista,
ja niin lapsellista.

Kello repii niskaani. Ihmiset nakkaavat kamoja laukkuihinsa, minä mukaan lukien. Yritän olla nopeasti valmis,
ja tälläkertaa ajoitus on loistokas. Menet ohitseni ovelle kulkiessasi, tuijotan niskaasi ohimennessäsi.
Käännyn kuitenkin eri kohdasta pois, käytävä on liian pitkä peräkkäinkävelyä varten.

Ja sitäpaitsi - olen satavarma että sinulla on toinen, jossain muualla, seinäruusut on tarkoitettu kuolemaan yksikseen.

Valittu

Ja vaikken luota ihmisiin,
mä silti uskon ihmeisiin,
sillä sussa näin niin,
ja löysin toivoa päiviin.

On joku päässä käytävän,
joku jonka toivon minut löytävän,
joku jonka tahdon minut näkevän.
Ja siellä missä sinä oot,
odotatko jotakuta muuta,
jos on niin, en toivo tilaisuutta.

Annan auringon läpivalaista,
säteillänsä lävistää, velvollisuudesta.
Ehkä joskus löydän jonkun uskollisen,
onnellisen, mun oman miehen,
joka näyttää mulle tien,
sanoo; sulta sydämen vien.

Ja vaikken luota toiveisiin,
niihin hukuttaudun liian usein,
sillä piilotoivoa on niissä liian
paljon yhden kannettavaksi, pian.

On joku päässä elämän,
toinen alussa, toivoo onnen löytyvän,
joku jonka tilaisuudet odottaa,
tulevaisuudessa noutajaa.
Odotatko niitä hetkiä,
ei tarvitse sun kiirehtiä.

Annan auringon läpivalaista,
säteillänsä lävistää, velvollisuudesta.
Ehkä joskus löydän jonkun uskollisen,
onnellisen, mun oman miehen,
joka näyttää mulle tien,
sanoo; sulta sydämen vien.

Onko liikaa pyydetty,
että onni kerran olisi mulle pyydystetty?
Onko liikaa vaadittu,
jospa sinä olisit minulle se valittu.

Annan auringon läpivalaista,
säteillänsä lävistää, velvollisuudesta.
Ehkä joskus löydän jonkun uskollisen,
rakkauden, mun oman miehen,
joka näyttää mulle tien,
sanoo; sulta sydämen vien.

Ja avaimensa luovuttaa,
itsensä mun luokseni palauttaa.

♥ Kiitokset

Sata tekstiä ja lukijoita neljä,
ympärillä on tukijoita jäljellä,
on sanojani luettu tuhansia kertoja,
ei sille tunteelle vedä mikään vertoja.

On ääneni kuultu äänettömästi,
tunteita luettu mielettömästi,
kiittänyt en ole kertaakaan,
mutta nyt kun sen teen, lukekaa tarkkaan.

Olen kiitollinen jokaisesta katsontakerrasta,
onnellinen jokaisesta tarkkailijasta,
minä piiloutunut varjolaakson lapsi,
tunnen itseni näin paljon vahvemmaksi.

Ja vielä aion jatkaa toisen moisen,
sata tekstiä lisää, teen nyt siis lupauksen,
heittäkää kritiikkiä ja kommentteja,
olisi mukava teidän mielipiteenne kuulla.

Arvostan jokaista tekstinlukijaa,
toista ihmistä, kaduilla kulkevaa,
toivon että nautitte sanoista näistä,
jotka kertovat maailman päivistä.

Juhlikaa kesää ja ottakaa aikaa,
pysähtykää ja kuunnelkaa elämän taikaa,
repikää ispiraatiota joka hetkestä,
nauttikaa tästä elämästä!

♥

Psykedeelisen kaunis maailma

Psykedeelisen kaunis maailma,
meidän kaikkien ikuisena riesana,
piikikkäänä kiin ruusunvarsi,
viattomana kuin nuori lapsi.

On sininen taivas ja kuumeinen kesä,
ja on talvi johon loppuu ihmisten elämä,
syksy vie sateineen kauneuden maasta,
kevät saa talven lakkaamaan olemasta.

Virtaava vesi ja pilvinen katto,
jokainen laakso ja nurmikkomatto,
kalliot kaikuvat menneisyyttä,
vain kuolema näyttää virheettömyyttä.

On ihmisvirtoja paikasta toiseen,
tunteita niil' on surusta iloisuuteen,
nuoresta vanhaksi osa kasvaa,
toisilla hetket jo taivaaseen jatkaa.

Sanoja monilla liian vähän,
muutaman niistä vuodatan tähän,
ja toivon että jokainen sielunsa purkaa,
jotakin tälle maailmalle antaa.

Psykedeelisen kaunis maailma,
raikas ja hengitettävä ilma,
piikikkäänä kuin siili luonnon,
tänään vielä me kierrämme tuhon.

Pakoon

Milloin pääsen susta irrottumaan,
olen valmis luovuttamaan,
tahdon päästä maailmaan,
päästä ulos nauramaan.

Milloin saan taas rakastaa,
katsoa ja olla vaan,
kun ulkona on valoisaa,
haluan takas tuntemaan.

Vaan kun pilvet vyöryi eteen auringon,
mä tiedän, näet mussa vain vahingon.

En tiedä mitä tehdä enää voin
mä kaikki tuntemukset tänään koin
enkä niistä pääse eroon,
olen tarttunut kuin kala verkkoon,
tahdon tänään pakoon.
Koska aika alkaa loppumaan,
pääsen vapaana juoksemaan,
olen vapaa katoamaan,
ja takaisin palaamaan.

Koska sinä sait mun tuntemaan,
tunteet kaikki tämän maan,
toivon, sinut muistaa saan,
kun pääsen elossa olemaan.

Vaan kun pilvet vyöryi eteen auringon,
tajusin, olin tehnyt pahan vahingon.

En tiedä mitä enää voin
mä kaikki tuntemukset tänään koin
enkä niistä pääse eroon,
olen tarttunut kuin kala verkkoon,
tahdon tänään pakoon,

takaisin valoon,
tuohon rakkauden taloon,
hukun kohtaloon.

Hyttynen lasipullossa

Lasi, toinenkin heti perään,
siihen yöllä sitten herään,
kuulen askeleet löntystelevät,
jotka muita häiritsevät.

Kuulen lasinsirpaleita,
näen pullonkappaleita,
likaiset kengät ojanpohjan,
löydön yhden puhtaan kohdan.

Tahrat likaavat valkean maton,
jos ylös katson, näen paskaisen katon,
verhot on puoliksi irronneet,
ne on seinää pitkin pois valuneet.

Ja joka kerta kun käy näin,
uskottelen että kaikki menee vielä oikeinpäin,
että enää ei tarvitse nähdä tätä,
mutta tiedän että jatkuu, ellen häntä jätä.

Ja joka kerta kun käy näin,
käännän mieleni nurinpäin,
silloin en voi nähdä,
mitä pitäisi mun tehdä.

Jälleen kerään pois pullot,
hiljaa poistun ja sammutan valot,
pimeys nielee minut kuin hyttysen,
olen heikko vielä  hetken.

16 päivää aikaa jäljellä

Tuntuu kuin oisin menettämässä kaiken,
eikä väliä ole sillä etten
mitään tehnyt asioiden eteen,
hukun nyt mun tyhmyyteen.
Tuntemukset ei armoa tunne,
olen eksynyt mut' te tunnette katunne,
mutten voi kysyä tietä
on täällä muitakin eksyneitä.
Nyt tällä hetkellä kun kaikki on turhaa,
jokainen sana mun mieltän murhaa,
ja samalla hiljaisuus on myrkyistä tappavinta,
ei pääse lentoon eilisen punarinta.
Ja vaikka koittaisin kuinka ymmärtää,
ei voi kukaan mun mieltäni selittää,
voin vain katua mitä jätin tekemättä,
muistaa hetkiä jotka jätin elämättä.
Jokainen sana jonka jätin sanomatta,
on osa tätä hyvästien onnettomuutta.

Maailmanmestarit

Kiekkoa maaliin,
me tultiin palkinnot haaliin,
eikä armoa teille,
häviäville.

Sinivalkoinen voittaa,
on muiden turha koittaa,
se on meille pelkkää leikkiä,
teille raakaa peliä.

Kunnialla me jäällä kiidetään,
katsomosta meille vihelletään.

Vastustajat katsoo
ja mailojaan viskoo,
Leijonat kun riehuu,
ja yleisö kiljuu.

Sinivalkoiset näyttää,
miten mailaa kuuluu käyttää,
on voitto meille luonnollinen,
häviö pelkkä painajainen.

Kunnialla me peliä viedään,
kuka voittaa, kaikki me se tiedetään.


Ja kun vihdoin meillä on MM-pokaali,
ei riitä huutoihin yksikään vokaali,
kunnia on meille voittosaalis suurin,
sitähän tänne hakemaan tultiin.

Hävinneitä kätellään, ruusut jäältä kerätään,
ulos kun mennään, meidät voitonjuhliin kärrätään.

Sataa sataa ropisee...

Sataa sataa ropisee

taivas hiljaa tummunee,

pilvet peittää auringon,

pian maa musta on.

Vesi repii ikkunoita,

tuuli repii saranoita,

piha on taas pian kylmä,

mut ei oo mul' lämpöä ikävä.

Sade puhdistaa mun kasvot,

ja istun hiljaa ja sä vaan katsot,

ikkunan takaa varjoistasi,

mä olin ennen tukenasi.

Sataa sataa ropisee,

taivas jo selkenee,

pilvet näyttää auringon,

valo jälleen meidän on.

Rakas lapsirukka

Piruparka, lapsiriepu, 

elä unissasi yksin kiepu,

revi pois tuo suruhuntu,

kerro mulle toive hento,

ettei pääty linnun lento,

sinä pieni hauras olento. 

Lapsirukka, pieni nyytti,

kuka sua turhaan syytti?

Sanojasi liikaa muokkasi,

sinut maanpinnalle repäisi,

unestasi kylmään herätti,

lupauksensa vanhempas' petti.

Pieni poika, kuin oma lapsi,

muutut aina rakkaammaksi,

elämäni sulle juotan,

salaisuudet sulle luotan, 

jos vain pysyt siinä aina,

vaik' onkin katoava aika.

Rakas pysy siinä vielä,

kaikkea et koskaan tiedä.

Anna odotuksen jättää.

Mä odotan taas huomista,
sanoja vailla sanojaa.
Mä odotan kuoleman luomista,
jotakuta onnen kantajaa.

Näillä pimeillä vesillä,
ei olla me koskaan perillä.

Annan valojen yötä valaista,
sieluni tyhjänä vaeltaa.
Luovun kaikista mun sanoista,
ei tarvitse anteeksi antaa.

Välillä surun kadulla,
ei tee mitään toivolla.

Jätän sydämen katsomaan vierasta,
annan taivaan pois sataa.
Jätän sinut laulamaan rakkaudesta,
voisit jonkun pelastaa.

Käännyn tuntemattomille teille,
ei kerro ne tietä eksyville...

Ja se mink' näät totuutena, on valhetta pahinta.

Ihan mielenkiinnosta voisin itseni näivettää.
"Mitä siitä käteen jää?"
Kauniin luinen ja kapea ruho.
"Ja mielen täystuho"
Entäpä keijukaisen askeleet...
"äänet on valehdelleet"
Tai poskiluut kauneimmat?
"ne särkee sun suunnitelmat."

Entä tyytyväisyys peilikuvaan?
"peilit sanoo; me huijataan"
Mitä sitten jos olenkin
paha virheellinen, se mitä en haluisi?
"Kukaan ei usko vaikka luulenkin,
et joku pelastustasi toivoisi."
Mutta entä mielenkiintoni, kuihtunut olemukseni?
"tietentahtoenko tahdot rumuutta itseesi?"

Mitä sairaus sanoo
"sen järki kumoaa"
ja mitä mieli väittää
"sen todellisuus hävittää"
Ja se minkä näät totuutena
"on valhetta pahinta."

Kädet päästä irti

Kun mä näen maailman
voin rakentaa sen unelman
jonka poltin aikoinaan
ja jätin liekkeinä palamaan

ehkä joskus kaiken haudata voin
samaan aikaan kun sielullain soin
valaistuksen sanoin;

Älä tartu mun siipiini
ellet halua jäädä kiinni
äläkä katso mun silmiini
ellet aio päästää irti
Sillä perhosena en  lennä
antaisit mun jo pois mennä
liian vaikeaa on olla hävinneenä,
liian kauan olla hävenneenä

Kun mä tunnen maan kasteisen
uskallan ottaa toisen askelen
jonka jätin silloin
kun yritin pärjätä illoin.

ehkä joskus kaiken unohtaa voin,
samaan aikaan ku laulu rinnassain soi,
ne on sanat jotka joku sanoi;

Älä tartu mun muistooni
ellet halua juurtua kiinni
äläkä katso mun sieluuni,
ellet aio päästää irti.
Sillä puolikuolleena en lennä
anna mun tämän kerran mennä
liian vaikeaa on olla hävinneenä,
sielustaan hävenneenä.

Kädet irti päästä 
pelasta mut jäästä
laula mulle laulu päivästä
ja samalla kädet irti päästä...
 
Älä tartu mun siipiini
ellet halua jäädä kiinni
äläkä katso mun silmiini
ellet aio päästää irti
Sillä perhosena en  lennä
antaisit mun jo pois mennä
liian vaikeaa on olla hävinneenä,
liian kauan olla hävenneenä.

Vapaa lähtemään

Vaikka oisit vapaa lähtemään
ethän silti jätä mua itkemään
ja vaikka oisit vapaa lähtemään,
älä jätä mua tuuleen lentämään

En ehkä kuulu maailmaasi,
mutta kerran olin sun kaikkesi
ja meillä oli mitä tarvittiin
kunnes kaik' me kuitenkin hävittiin

En ehkä ole sulle mitään
mutten mä näe luonasi  ketään
enkä uskalla pyytää
älä lähde enää.

Vaikka olisit vapaa katoamaan
kuulut yhä minun maailmaan
ja vaikka olet vapaa muuttumaan
pysyt sydämmessäin aina vaan.

En ehkä ole enää luonasi
vaikka tiedän, mä yritin kaikeni
enkä usko enää kohtaloon,
en valkoiseen valoon,
Sillä mä katoon.

En ehkä ole sulle mitään
mutten mä näe luonasi ketään
enkä uskalla pyytää
älä lähde enää

En ehkä ole sulle mitään,
mutta olen valmis yhä yrittämään,
enkä uskalla pyytää,
vielä hetkeksi jää.

Rakkaus.

Kuka tarvii huumeita,
kun meillä on rakkaus,
jok'on kaikista vahvinta,
väkevin pakkaus.

On sama kulkea pää pilvissä,
ja paremp' kuin lattiaa laahaten,
ja kyl se onni näkyy silmissä,
jokainen vastaantulija kun huomaa sen.

On turha piilottaa hymyä,
aseista vahvinta,
älä anna tunteiden peittyä,
se on valinnois pahinta.

Ja vaikka rakkaus katkeaisi,
löytyy joku joka sen korjaa,
ja vaikka tunteet pakastaisi,
joku ne aina noutaa.

Joten unohda kyyneleet,
suru ja murheet,
paljasta sun tunteet,
ja onnelliseks jonkun teet.

Linnunluinen

Jos mä oisin linnunluinen,
en silloin ois sielusta puinen,
ja minä tuulen matkaan aina lähtisin,
omilla siivilläni taivaisiin lentäisin.

Ja jos mä olisin kuin lintu hento,
ei koskaan päättyis maahan mun lento.
Ja jos muä joskus surua aikaan saisin,
mä tottakai kaiken korjaisin.

Jos minä olisin luuton ja pieni,
ei voisi mun synkkä mieleni,
kertoa miten virheellinen oonkaan,
tai miten en mahdu olemaankaan.

Jos mä oisin pieni ja luinen,
ei olisi mun elämäni kuukauden mittainen,
vaan ikuisesti jokaisen sielussa oisin,
ja muistollani mä lentää voisin.

Jos joskus olen mä linnunluinen,
uskon, minä olisin onnellinen.
Ei saisi minusta pahaa sanaa,
sillä pelkästään oisin mä maailman ilmaa.

 ~ Omistettu äidilleni

Kuningas alkoholi.

Mä tiedän, mä pelkään, 
sillä tiedän ettei tää tähän jää tänään,
mä lupaan en huuda kuitenkaan,
vaikka tapahtuisi mitä vaan,
sillä se ei satu milloinkaan,
tottumuksesta mä haavat paikkaan,
mutta mä pelkään ja pelkään,
sillä tiedän ettei tää tähän jää tänään.

Ja se kaikki minkä nään,
ei pääse mun silmistäni häviämään,
ei pyyhi kyyneleet murheita,
on opittava hautaamaan tunteita,
ettei kukaan läpi sinusta nää,
mitä lasinsiruista huoneeseen jää,
ja se kaikki minkä mä nään,
on jäänyt tänne elämään.

Mä muistan ja tiedän,
rajani ja sen kuinka paljon siedän,
mutta niistä kertoa osaa en,
en edes aikaan hetken viimeisen,
kun mä tiedän että tää tulee loppumaan,
et mä pääsen alle rauhallisen maan.
Silloin ehkä hetken ajan tiedät,
toivon että tunnontuskasi siedät.

Punainen lasitalo

Tiedätte varmasti sen talon, joka näkyy keskustasta, sen punaisen puutalon?
Sen missä asuvat Honkaset, Johanna ja Miika Honkanen, ja heidän lapsensa, Joonas.
Te tiedätte, että he ovat kunnon väkeä, eivät niitä ihmisiä, jotka kulkevat iltaisin kapakoiden
ympäristössä, haisten oluelle. Eikä heidän poikansa ole nuorisorikollinen, ei alkuunkaan.
Hän on kunnon poika, mistään et voi kuulla pahaa sanaa sanottavan hänestä.
Nuori ja viaton hän on, kuin karitsat pellolla maatilan vieressä.

Tiedätte myös varmasti Honkasen juhlayrityksen, sen, joka on saanut työtehtäviä aina
Helsingistä asti? Sen, joka menestyy niin kovin hyvin. Tottakai te tiedätte.

Kuten huomaatte, he ovat hyvin tavallisia ihmisiä, rauhanomaisia ja hyvin kaikkien kanssa
toimeen tulevia. Se, mitä nyt aion kertoa, saattaa olla kovin uskomatonta. Ehkä ette aio
uskoa, ehkä pidätte sanomaani vain kateellisten puheena? Sillä ei ole merkitystä, sillä
minä itse tiedän, että joka sana on totta. Alusta loppuun.

Auringon ensimmäiset säteet valaisevat Honkasten taloa. Säteet kimpoilevat pitkin
puuseiniä, pitkin pihapuutarhaa, aina lopuksi osuen puhtaisiin lasi-ikkunoihin.
Talo näyttää päällisin puolin rauhaisalta. Tuuli heiluttaa pihakoivun lehtiä, jotka
kimaltavat auringon säteiden osuessa niihin. Ruusut kukkivat portinpielissä hohtavan punaisina,
pensasaita on viimeisen päälle nypitty ja siisti.

Talo on kaunis myös sisältä päin. Siniset verhot riehuvat tuulen tuudittamina avoimen
ikkunan vierillä. Kauniin sisustuksen voi nähdä, jos katsoo sisään ikkunasta.
Takassa on hiljalleen palavia hiilenpaloja, ne punertavat yhä. Ruskeat nahkasohvat
ja niihin kauniisti sointuvat huonekalut on sijoiteltu tarkkaan järjestykseen olohuoneeseen.

Tämä kaikki on vain pintaraapaisua. Jos kuljette olohuoneesta pois, pitkin käytävää, joka vie
viimeiseen makuuhuoneeseen, näette jotain mitä ette voisi koskaan uskoa.

Tämän huoneen ovi on ainut koko talossa, joka on täysin kiinni.
Kun astumme huoneeseen, näemme ensimmäisenä maton. Vihreä räsymatto peittää puulattiaa,
vaaleat verhot makaavat liikkumattomina pitkin seiniä, joita koristavat lukuisat julisteet.
Kaunis huone, vai mitä? Vilkaiskaa lattiaa.

Lasinsirut ovat peräisin pulloista, joita Joonas on keräillyt. Kuinka tavallista se olisikaan,
pullojen keräily nimittäin, jos pullot olisivat tyhjiä.
Mitä nämä pullot tekevät nuoren pojan makuuhuoneessa? Vieläpä vaatekomerossa?
Ne ovat piilossa, kuten usein tässä talossa.

Se, että pullot ovat lattialla, tyhjinä, ei ole ollenkaan Joonaksen syytä. Mutta onko sillä
nyt niin  paljoa merkitystä? Tässä huoneessa on jotain merkittävämpää.

Petaamattomalla pedillä, keskellä peittomyttyjä, makaa pieni ruumis. Elävä sellainen.
Pinnallisen hengityksen voi nähdä peiton läpi, tärinän erottaa käsistä jotka puristavat
peiton reunoja tiukasti.

Pitkä yö on jälleen takana, eikä Joonas ole nukkunut silmäystäkään. Muttei ole uskaltautunut
nousemaan. Hän pelkää tuhoa, joka vallitsee talossa, suljetuissa huoneissa.
Hän kuitenkin tietää, että ellei nouse itse, tulee äiti herättämään hänet parin tunnin kuluttua.
Hitaasti hän nostaa peiton kasvoiltaan, vilkuilee huonetta yhdellä silmällä.
Joonas tietää, että toinen silmä on tänään pahan näköinen, ja huomena se näyttää sinertävältä,
onneksi nyt on lauantai. Turvotus laskee varmasti sunnuntaihin mennessä.
Hitaasti hän valuttaa toisen jalkansa sängyn laidan yli. Sitten toisen.

Ruskeat hiukset ovat takussa, silmä on ruskea. Valkoinen t-paita on ryttääntynyt, siinä
on kulunut Adidaksen logo. Tyypillinen 12-vuotias poika. Lukuunottamatta turvonnutta silmää,
verta yöpaidan laidassa, mustelmia raajoissa.

Poika kipuaa ylös vuoteeltaan, vetää gollegehousut sängynpäädystä ja repii ne jalkaansa. Varovin
askelin hän menee ovelle, väistellen lasinpalasia lattialla. Niiden siivous saa tänään odottaa.

Talon käytävät näyttävät tavallisilta, eli viime yö oli tyypillinen. Joonas kurkkaa vanhempiensa
makuuhuoneeseen. Äiti nukkuu levällään vuoteella. Väsymys paistaa hänen ryppyisiltä kasvoiltaan.
Isän puolen tyynyt on heitetty huoneen toiseen päähän, peitto on poissa. Joonas sulkee oven hitaasti.
Äiti ei ole juonut paljoa viime yönä.

Hän jatkaa kävelyään keittiön läpi työhuoneeseen, jossa olettaa isänsä nukkuvan. Tyhjät viinilasit ja pullot
ovat lavuaarissa, ehkä äiti on siivonnut yöllä? Työhuoneen ovi on auki, ja isän kuorsaus kaikuu sieltä.
Joonas kurkkaa ovelta, vain nähdäkseen isänsä rojahtaneen puoliksi lattialle, puoliksi sohvalle. Peitto
on rutussa sohvan selkänojalla, ja tyhjiä tölkkejä on pitkin lattiaa. Hitaasti Joonas sulkee oven,
kävelee takaisin keittiöön, ja alkaa rakentaa itselleen voileipäkekoa.

Mitä talossa on tapahtunut? Sen olette jo varmasti arvanneet. Honkaset ovat maistelleet hiukan viiniä Joonaksen
ollessa ulkona leikkimässä. Ja sitten viini onkin loppunut. Siinä vaiheessa Johanna on poistunut makuuhuoneeseensa
lukemaan tarinoita onnellisista pareista.
Miika Honkanen taas kaivaa työhuoneen komeroa, etsien yrityksensä nimissä tilaamiaan viinejä, lahjaksi saatuja
väkiviinoja sekä keskikesäksi ostettua kaljakonttia.
Oluet ovat tallella, ne menevät alas alta aikayksikön. Siinä vaiheessa Miikan päässä napsahtaa.
- Misshä helvetissssshä mu pullh- pullhot thaas onh?
Hän penkoo keittiön kaappeja, tyhjentää siinä sivussa punaviinipullon, jatkaa raivoisaa etsintäänsä.

Ovi käy, Joonas on tullut kotiin. Hän seisoo eteisessä, varautuneena, hätäisenä, kuin nurkkaan ahdistettu eläin.
Miika lähestyy poikaa huutaen, lopulta lopettaa, ja antaa nyrkkiensä puhua.
Poika pakenee takapihalle, Miika jatkaa penkomistaan. Vihdoin hän löytää pullot.
-Jumahlauta poikha. Thaas is- isänshä pullot kätkehnyt.
Miika jää pojan makuuhuoneeseen ryyppäämään. Pojan tullessa huoneeseen Miika alkaa riehua, särkee pullot ja lähtee
etsimään vaimoaan.

Vanhempien makuuhuoneesta kuuluessa riitelyä, Joonas vetää peiton korvilleen ja odottaa aamua.
Hän kuuntelee kuinka isä kävelee löntystellen työhuoneeseensa, rojahtaa sohvalle ja nukahtaa.
Joonas ei kuitenkaan kykene nukkumaan. Hän valvoo taas, kuten monina viikonloppuina.
Poika tirauttaa muutama kyyneltä, kuin ne puhdistaisivat koko talon puhtaaksi tästä pahuudesta,
jota ei niin vain paeta.

Nyt te tiedätte, mitä punaisessa talossa tapahtuu. Olisitteko pystyneet arvaamaan? En usko. Tämä ruma totuus, jota
Honkaset niin innolla piilottelevat, on täydellisten kulissien takana kätkössä. He tietävät, että niin kauan,
kuin poika pysyy hiljaa, niin kauan kuin yritys pyörii, niin kauan kuin he jaksavat hymyillä ja esittää normaaleja,
kukaan ei saa mitään selville. Kenenkään mielessä ei käy, millaista elämä todellisuudessa on. Eivätkä Honkaset
tajua, millaista pahutta lasitalo pitää sisällään.

Te varmasti pidätte minua seonneena, kateellisena selittelijänä, joka tahtoo pilata hyvän perheen maineen? Hyvä on,
jätän teidät elämään oletustenne kanssa. Kun te joskus kuulette totuuden, kuiskitte sitä toisillenne kylällä,
tunnette varmasti syyllisyyttä, kun ette uskoneet minua aikoinaa.

Te tiedätte varmasti sen punaisen, ränsistyneen ja vanhan talon, jonka aikoinaan varakkaat Honkaset omistivat?
Sen, joka kerran niin loisteliaana hehkui aamuauringossa. Sen, joka nykyään on masentuneen, sairaan äiti Johannan?
Kai te muistatte myös sen pienen ja viattoman pojan, Joonaksen? Ja isän, Miika Honkasen?
Mietitte varmasti, miksen mainitse heitä Johannasta puhuessani. Tottahan toki he ovat yhä täällä.
Jos kävelette päätietä, saavutte Savukosken hautuumaalle. Siellä, korkean männyn juurella on kaksi hautaa.

Miika Antero Honkanen, synt. 1967, kuollut 2007.
Joonas Samuel Honkanen, synt. 1994, kuollut 2006.

Mutta ei, kuinka kukaan nyt muistaisi Honkasia? Hehän olivat niin... kummallisia. Varsinkin perheen pää.
Ja miettikää nyt, rouva Honkanen, luoja sentään sitä naista. Entäs poika, Joonas? Paha poika, pahempi kuin
yksikään kylän pojista. Ja luoja paratkoon, kuinka he kuolivatkaan! Isä, Miika oli pahasti
vinksahtanut, alkoholisoitunut, turmioitunut mies! Hän pahoinpiteli poikansa hengiltä jouluaattona kaksi vuotta
sitten. Myöhemmin hän kuoli, ette koskaan arvaakkaan mihin! Maksavaurioihin. Ja voi,
talon emäntä, niin surullinen tapaus. Hänestähän näki päällepäin miten pahasti perheen
asiat olivat! Mutta eihän rouva voinut apua hakea, ei tietenkään! Yksin päätti jäädä tuohon
punaiseen turmion taloon, joka rappautuneena laskee varjon koko kylän ylle.

~~~

EDIT:// Jatko-osa  http://stylosaumonde.blogspot.fi/2012/12/punaisen-lasitalon-lattialla.html

One small world.

There's a world like ours, 
there's just no time or hours,
or ugly sluts or cows,
there where green grass grows.
There's no drugs or weeds,
only things she needs,
it's not good place for you,
but i see it too.

Place is clear as your mind,
that's the thing you might find.
There's many thing like ours,
but there's just no eating hours.
Its' a place in your head,
there's no ghost under your bed,
it's not only a dream,
that's place for you to scream,
there's no feelings at all,
before you fall.

When you fall through the sky,
you can feel the tear in your eye,
it's so painful for you
to see what you've been through.
You see bodies all around,
they are on the Death's ground.
It's not heaven at all,
it's like hell where you'll fall.

"It's not real what you see"
says my mind for me,
"there are so many lies,
as much as butterflies,
lullabies,

so just don't believe them,

cause you don't need 'em.

Kasvot.

Kahdet kasvot,
ne peilistä tuijottaa,
jos niihin uskot,
on kai vaikeampi unohtaa.

Luoti toiseen,
ei henki liikahda,
uskotko moiseen,
paina vaan liipaisinta.

Kaksonen pahempi,
valo vihollinen,
kaunis on rumempi,
vitun onnellinen.

Särje peili,
ei kasvoja löydy,
lopeta tää peli,
et siitä hyödy.

Kahdet kasvot,
ei enää yhtään,
jos niihin uskot,
et menetä mitään.

Colour my world.

Sinisestä punaiseen,

mustasta valkoiseen,

väreistä harmauteen,
ikivalosta tummuuteen.
 

Sitä vähiten odotin,
kun kuolemaan kajosin,
joku mut pinnalle nosti,
rakasti heikosti,
eikä lähtenyt juokseen,
takaisin pohjoiseen,
vaan oli vierellä,
täysin hereillä.

Keltaisesta siniseen,
värit onnellisuuteen,
hukuta minut taivaaseen,
kylmään valkeaan uneen.

Rannalla istuin,
kauan liian ja kangistuin,
sä lämmitit hetken,
ja hiljaa näytit sen,
mihin olin uskonut kauan,
ja yhä uskoa haluan,
mutta totuudesta valheeseen,

sä lähdit, jäin hiljaisuuteen.

Kirkkaasta tunkkaiseen,
mustavalkoiseen
uneen taivaansiniseen,
valheen verkon väriseen.

Hautasit mut sydämmestäs,
mä pyysin, lähetäs,
viesti viimeinen,
toivo hetkellinen,
että voin lämmetä jälleen,
kävellä edelleen,
pois rannalta kylmältä,
tietää miltä tuntuu hylätä.

You you and once more ...

Se ei ole rakkautta,

se on vain kaipuu,

kaikesta huolimatta,

jokaisen tie joskus harhautuu.

Se kai tuo toivoa,

se rikkoo rajoja.

Ei vie pois muistoa,

rakkauden haavoja.

Voi se särkeä sut uudestaan,

tulevaisuudessa.

Se saa kaiken sattumaan,

todellisuudessa.

Enkä mä irti pääse,

päästämään en pysty.

vaikka haluan mä en lähde,

ei ole lupaa kysytty.

Year ago.

Saan välillä ahdistuskohtauksia, 

terät kulkevat mukana ja iholla,

odotan liikaa muutoksia,

peitän arpia hihoilla.

Sulen silmät ja hengitän,

maailma ei hajoa,

rauhoittua yritän,

sä et muhun kajoa. 

Revin kasvot irti käsin,

näkymättömästi,

pakosta ja väkisin,

huudan turhankin näkyvästi.

Tärisen, 

kuulen ääniä,

värisen,

nyt en häviä.

Strong as hell.

Loppu uudelle alulle,
sirryn taas tapetille,
himmennän ääriviivojani
pilotan rajojani.


Piiloudun taakse verhon,
suojiin valheen heikon,
hukutan murheet uniin,
piilolaaksojen uumeniin.


Ehkä joskus vielä uskallan
rikkoa rajoja armotta?
ehkä joskus mä jaksan,
elää tauotta.
Eikä mikään koskaan saisi
sitä loppumaan,
ehkä joku opettaisi
jatkamaan.

Sade.

Aallot huuhtovat rantaa. Lokit kirkuvat veneiden ympärillä pyörien, tuuli puhaltaa kylmästi, kuin jääpuikot iskeytyisivät vasten rintakehää.
Vaikka olenkin asunut sataman lähellä koko ikäni,
en ole huomioinut koskaan näitä pikkuseikkoja.

Lapsina, kun koulussa piirsimme väririiduilla maisemia, vesi oli aina kirkkaansinistä,
pilvet sinisiä ja aurinko taivaantäyttävä ja räiskyvänkeltainen.
Lasten todellisuus oli mustavalkoinen, kaipaan sitä tunnetta, kun ei ollut pahaa.

Todellisuus nimittäin on juuri sitä; sulaa pahuutta.
Eikä meri todellisuudessa ole sininen; vesi on harmaata, ei suinkaan sinistä. Oikeastaan vesi on läpinäkyvää, kirkasta, mutta sataman pohja on harmaa,
väritön, se saa veden näyttämään rumalta, saastuneelta. Pilaantuneelta.
Taivaskaan ei ole sitä mitä sen pitäisi. Mustat pilvet vetävät rajoja taivaanrannassa, taivaalla ajelee harmaita pilviä, ei suinkaan sinisiä. Eikä edes valkoisia,
kuten monesti sanotaan. Taivaan lampaat, harmaantuneina, saastuineina ne purjehtivat vailla järkevää päämäärää.
Mutta aurinko on pahin kaikesta. Aurinkoa ei ole. Vaikka olisikin, se olisi haalea, kellertävä, vähän niinkuin isoäitini hampaat - ikivanha, loisteeton.
Ei, kyllä aurinko sittenkin on paikallaan. Se on pilvien välissä, piiloutunut. Ehkä se on masentunut?
Kai valokin voi masentua? Eihän se saa kiitosta olemassaolostaan.

Suljen silmäni ja huokaan. Lokkien kirkuminen, joka tavallisesti saa minut raivon partaalle, on nyt kuin parasta musiikkia, kuin Mozartin musiikkia tyhjiössä.
Aallot huokailevat vasten puista laituria, jolla seison. Laiva tuuttaa jossain kaukaisuudessa. Yhä silmät suljettuina käyn istumaan laiturin päähän.

Hengitän syvään, ilmassa tuoksuu sade. Riisun nahkatakkini ja laitan sen viereeni. Nojaan taaksepäin, kasvot kohti taivasta, odottaen. Silmät yhä suljettuina, kuin
en voisi niitä koskaan avata.

Ensimmäiset pisarat ovat jääkylmiä, kuin pehmeitä rakeita, joita sataa aina enne talven alkamista. Hitaasti vesipisarat putoilevat pilvien lomasta, uhkarohkeasti
ne hyppäävät pilvien tasalta alas, tietämättä minne putoavat. Jokainen pisara tuntuu lämpenevät. Pian sade huuhtookin kasvojani, tunnen veden valuvat norona pitkin
silmäluomiani, leukaani, solisluitani. Nostan kädet kohti taivasta, kuin yrittäisin kurotella pilviä lähemmäs itseäni.

Sade tanssii pitkin laituria, lokit ovat kaikonneet, eikä veden liplatus kuulu sateen läpi. Olen istunut tässä jo kauan, kuunnellut liikenteen loppumista ympärilläni,
tuntenut illan hämärtymisen, siltikään vielä avaamatta silmiäni. Sade hidastuu, pilvet ovat oletettavasti valuneet kuiviin.

Kun viimeisetkin pisarat ovat oudonneet maahan, avaan silmäni.

Taivas hohtaa alkuillan sinisyyttä, pilvet hohtavat vaaleina, sinistä väriä hehkuvina. Ne purjehtivat ohuina noroina kohti aurinkoa, punaista, illan laskevaa
valoa. Pilvet punertuvat, mitä lähemmäs ne aurinkoa menevät.

Nousen istumaan, hymyilen.
Hiljaisuuden vallitessa tiedän sen mitä monetkaan eivät tiedä;
Sade merkitsee uutta alkua.

Se mitä olen.

Mä olen vääränlainen,

saatanan erilainen,

silti niin samanlainen,

turhamainen,

paska nainen.

Jokainen äänne,

saatanan käänne,

helvettin vievä

tie vääntyilevä,

nauraa vasten mun silmiä.

"Luovuttaja,

turha ja paska,

se otus surmattava,

pois tieltä teurastettava",

suustani lainattuja sanoja. 

Kivi sydämmellä,

tikari kämmenellä,

on hyvä lämmitellä,

veren äärellä,

ja hyvästellä.

Kuolema.

Mustat kasvot, kaavun peittämät,
silmissä näkyy vuodet pettävät,
velvollisuuttasi kannat kasvoilla,
kuljet poispäin ihmisten tuskalla.

Sodasta voimaa itseesi keräät,
kerran, toisenkin vielä heräät,
sanattomana vihaa maailma,
mutta vieressä olet aina kulkeva.

Elämää imet pois ihmisistä,
iloa pois hengistä,
janoat voimaa, ikuista valtaa,
tahdotko todella pelottaa?

Peilikuvasi noesta musta,
kaipaatko sinäkin lohdutusta,
rakas ystävä, sisar Kuolema,
pois vie kärsivä, kuoleva,

säästä elävä,
elämä.

Loppunut.

0n loppunut sanat auringosta,
kerron enää ahdistuksesta,
sanoista,
asioista,
jokapäiväisistä kauhuista.

on loppunut vedet silmistä,
näytän kaiken käsistä,
kärsimyksestä,
elämästä,
satuttavista jäljistä.

on loppunut rakkaus sydämestä,
sen näkee silmistä,
sammuneista,
sairaista,
valottomista ja kuolleista.

Veli.

Ei itke veli tänä yönä,
ei seuraavana päivänä,
Ei näy jäljet kyynelistä,
sanoista kylmistä.

Ei puhu veli iltana,
auringosta seuraavana,
ei näy jäljet huudoista,
kiljutuista kuiskauksista.

Ei elä veli tänä yönä,
ei hengitä, ei elä.
Näkyy jäljet iskuista,
kuuluu kipu itkusta.

Ei ole veli tänä yönä,
eikä enää ikinä,
ei näy kipu silmissä,
vain jälkinä käsissä.

Talvi ja pakkanen.

Lumi luo muhun haavoja,
kylmiä ruhjeita,
verestäviä arpia,
helposti tulehtuvia,

pakkanen kasvoja polttaa,
kuten savu rauhoittaa,
eikä kukaan tuu auttaa,
on yksin seilattava lauttaa

eteenpäin lumihangessa,
jäisessä maassa,
suomessa,
ikiroudan maassa.

Koko maa on jäässä
eikä mun päässä
liiku mitään tässä säässä,
vaikka oisin lämpimässä

talossa,
revontulien valossa,
näkyy jälkiä maassa,
lumihiutaleiden hautamaassa.