Punaisen lasitalon lattialla

Seison kahden haudan äärellä. Kynttilät heittelevät varjoja kuihtuneille kukkaistutuksille,
kylmä lumituisku jättää valkoisia rantuja pitkin hautakivien pintaa. Pyyhin lumet pois Joonas Samuel Honkasen
haudalta, vaikka tiedän että lumi huuhtoo sen pian piiloon. Käännyn, ja jätän jälkeeni muutamat yksinäiset askeleet
ja ilmaan uponneet huokaukset.

24.12.2006 22.43

Huudot eivät lakkaa. Olen vankina makuuhuoneessamme, vaikka samaan aikaan olen fyysisesti vapaa lähtemään.
Henkiset kahleet pitelevät minua täällä, vaikka kuulen jokaisen läimäyksen vasten ihoa, vasten
nuoria kasvoja, vasten piilotettuja unelmia lopusta. Sängyn lakanat ruttaantuvat, ja niitä katsellessani
huudot kovenevat.

Siinä hetkessä tiesin, mitä minun pitää tehdä. Mitä täytyy tehdä. Äidinvaistoni kohosivat, mutta
samalla pelko varjosti niitä. Pyörittelin hetken ajatuksia päässäni, ja nousin vuoteelta ylös soittaakseni puhelun.

"Hätäkeskus, kuinka voimme auttaa?"
"Minä... poikani. Hän kuolee! Mies on hul..."

piip
piip
piip

Lankapuhelimen luuri revitään kädestäni, puhelin jättää seinään lommon osuessaan siihen. Tuijotan juopunutta,
sairasta, hullua miestä silmiin, vain nähdäkseni hänen verisuonista punertuneet silmänsä ja niissä
leiskuvan vihan. Aviomieheni...


25.12.2006 02.19

Tuijotan pientä poikaani, joka makaa lattianrajassa, jonka kädet kylmenevät, jonka sydän ei lyö,
jonka silmät eivät näe enää koskaan päivänvaloa.

25.12.2006 03.56

En voi katsoa häneen, en halua nähdä häntä, en. Poikani elää, kyllä, hän elää, ei hän voi olla kuollut
ei koskaan. Ei ikinä, ei milloinkaan. Hän elää ikuisesti, juoksee vihreissä metsissä ja tuo
kurasta ruskeat kengät kotiin, hän elää ja syö mustikoita. Hän elää ja jatkaa koulunkäyntiä,
hän menee lukioon, hän elää, valmistuu, opiskelee ammatin, elää, tapaa vaimonsa, elää, saa lapsia,
elää, ei koskaan koske alkoholiin. Elää.

25.12.2006 08.03

Mieheni kuorsaus täyttää talon, kun peittelen poikani hänen vuoteeseensa. Hän väsähti leikeistään,
kyllä, hän oli niin iloinen tullessaan kotiin, etten edes kehdannut torua häntä myöhässä olosta.
Hänen isänsä oli silloin jo nukkumassa. Katson poikani sulkeutuneita silmiä ja suutelen häntä otsalle.
"Hyvää yötä, Joonas."

25.12.2006 13.26

Herään päivänvalon ollessa loistavimmillaan. Olohuone on kamala, niin kammottava. Onko... lattia on veressä?
On se, ei se mitään muutakaan ole. Mitä täällä on tapahtunut? Ei, ei, kaiken täytyy olla kunnossa.
Kävelen puolijuoksevin askelin katsomaan miestäni, hän on sammunut vessaan lavuaarin äärelle,
hän hengittää, eikä ole vahingoittunut. Rystysissä on verta. Eikä se ole hänen omaansa.

25.12.2006 13.32

"Joonas, rakas, kaikki on kunnossa, kaikki muuttuu hyväksi, kunhan alat hengittää. Kultapieni,
hengitä, HENGITÄ!"

25.12.2006 13.47

Ambulanssi jättää pihan koskemattomaan lumeen autonrenkaiden jäljet.

25.12.2006 14.08

"Olemme pahoillamme, rouva Honkanen, mutta poikanne eteen ei voitu tehdä enään mitään. Syvimmät osanottomme."
Tunnen lääkärin käden hetken aikaa olkapäälläni, kunnes lyyhistyn maahan.

26.12.2006 09.27

Tapan sen hirviön. TAPAN SEN HRVIÖN! Se sika, se sika tappoi pienen poikani, minun pikkuisen...
poikani... lapsen...

26.12.2006 23.18

Siinä, mies juo jälleen. Juoksen ulos, juoksen kauas pois, ja jään lumeen. Mikään ei muutu hyväksi. Koskaan.

29.12.2006 05.11

Pelkkää tyhjää.

17.1.2007 13.02

He haluavat minut, he haluavat minut valkoiseen huoneesen oikeuskäsittelyn takia. Mutta siihen
on vielä niin kauan aikaa. Mutta tiedän, en voi ollenkaan paremmin. Pakko pystyä jatkamaan elämää.
Pakko.

25.1.2007 15.51

Kuukausi on kulunut. Haluan kuolla.
19.6.2007 11.37

Aurinko pudottaa säteitä ikkunan ruutujen lävitse. Se lämmittää linnunluisia käsiäni,
hitaasti, mutta varmasti. Kunpa tuntisin lämmön myös sydämessäni.

Silitän Joonaksen kuvan kehyksiä pikkusormellani, rakas lapsi. Ristin kädet, ja annan rukouksen
valua hiljaisena huulteni välistä.

27.7.2007 19.28

Mieheni on maan oma. Rukouksiini vastattiin.

14.9.2007 21.43

Sytytän haudalle kynttilän, ja istun sen valokehän viereen. En ansaitse olla valossa, en
ansaitse olla tässä. En ansaitse olla poikani vierellä, hänen kuuluisi olla tässä sylissäni,
jotta voisin kertoa hänelle, miten paljon rakastan häntä, miten kaikki muuttuu hyväksi,
miten sitä hirviötä ei enää ole. Ei enää mustelmia, vain mustikkaunelmia ja kuraisia kenkiä eteisessä.

Mutta hän et ole täällä.

19.9.2007 16.27

Lopetan terapian, kirjaudun ulos hoitolaitokselta. En halua palata punaiseen puutaloon, se kaikuu
huudoista, sen lattia on maalattu verellä, ja lasinsirut uppoavat jalkapohjiin. Mutta silti, taksi
kuljettaa minua metri metriltä lähemmäs kaikkea sitä. Haistan pelon, kuoleman, ikuiset kuivat kyyneleet.



Verellä kuorrutettu piparkakkutalo.

20.9.2007 00.31

Ääniä, he kaikki, täällä, eikä mitään, koskaan, kunnossa. Seinät huutavat,
ne jättävät ääniviestejään suoraan sydämeeni, ne haluavat minut kuolleena. Ne tietävät,
tietävät miten annoin sen jatkua, niin kauan. Liian kauan. Kunnes se vaati jonkun hengen.
Kaksi henkeä, paholaisen ja viattoman enkelin. Kaksi henkeä, joista toinen turha.

22.9.2007 08.54

Olen istunut tässä niin jumalattoman kauan. En tiedä, vuodenko, vai kuukauden, muutama tuntia vai päiviä,
mutta se ei tunnu miltään. Aika soljuu ohitseni, kun yritän oppia elämään kaiken sen kanssa.
En halua enää kuolla, mieheni olisi samassa paikassa. Samassa ulottuvuudessa.

29.9.2007 14.19

Pyyhin viimeiset lasinsirut harjalla, viimeiset muistot helvetistä. Ne lentävät pussiin, kauas
pois minusta.

Aion maalata jonain päivänä nämä seinät. Huomenna aion luututa, aion puhdistaa tämän talon kuolemasta.
Vain poikani on elänyt täällä, ei hän, joka kaiken aloitti. Sitä sikaa ei koskaan ollutkaan.

12.10.2007 12.12

Seinät hohkaavat valoa, joka loistaa putipuhtaista ikkunoista. Olen siivonnut, pyyhkinyt muistoja pölyjen
joukosta, repnyt viimeiset pienet lasinsirut jalkapohjistani, pessyt veren matoista ja kalusteista.
Pieni poikani hymyilee minulle, kaukana, mutta kuitenkin. Hän on onnellinen.

17.10.2007 04.16

Herään, vaikka olen nukkunut vain muutama tuntia. Huudot ovat kadonneet päivistäni, mutta turhan
usein ne pitävät minua hereillä öisin. Voin tuntea, kuinka mustat silmänaluset pinttyvät kalpeaan
ihooni, kuinka väsymys repii elinvuosiani pois. Kuinka niin kävelen kohti miestäni, poikaani, hetki hetkeltä,
olen jälleen lähempänä.

Otan lääkepurkin parivuoteen toiselta puoliskolta, ja heitän pillerin suuhuni. Unen on pakko tulla.

3.11.2007 14.30

Hautakivi on kaunis auringonpaisteessa. Vaikka sen sian hauta onkin pienen enkelini vierellä,
se ei pilaa mitään. Astun terävin askelin mieheni haudan päälle, laittaakseni uuden kynttilän
poikani haudalle. On hänen syntymäpäivänsä. Olen käynyt ostamassa keltaisia ruusuja, vaikka ne eivät
selviäkään kauaa. Ehkä poikani siivet ovat kasvaneet tarpeeksi, että hän kykenee lentämään
pilvien välistä tänne, ottaakseen kukat mukaansa. Keltainen oli hänen lempivärinsä.

Lumi sataa hiljalleen maahan. En ole itkenyt aikoihin, mielialani ei ole omassa hallinnassani,
mutta edes pillerit eivät estä minua vuodattamasta muutamaa kyyneltä, kun tuuli puhaltaa vasten kasvojani.

15.11.2007 19.40

Katan pöydän kahdelle, mistä sitä tietää, vaikka pojallani olisi nälkä. En tiedä, syövätkö enkelit,
mutta teen sen kuitenkin. Olen ostanut kaupasta lanttulaatikkoa, sillä Joonas söi sitä mielellään.
Taittelen servetit joutseniksi, vaikka luulin kadottaneeni tämän taidon. Pikku poikani rakasti näitä
hauraita, paperisia lintuja, teen pojalleni ylimääräisen, keltavalkoisen joutsenen.

17.11.2007 03.25

Mieheni jahtaa minua saksien kanssa. Hän leikkaa jalkani irti ja tappaa sisältäpäin. Poikani kylmä
ruumis putoaa ikuisuuden lävitse suoraan kasvojeni eteen, enkä voi paeta. Huudan...

17.11.2007 3.26

Heräsin omaan huutooni. Kuvittelinkohan vain? Otan kaiken varalta uuden unipillerin, haluaisin nin
kovasti nukkua vielä hetken.

6.12.2007 17.33

Poikani ei koskaan pitänyt tulitikuista, eikä liiemmin kynttilöistä, sillä hän pelkäs hirviötä, joka
saattaisi kaataa ne kumoon. Pieni poikani ei pitänyt tulesta, joka paloi hallitsemattomana kynttilän
sydämessä. Nostan itsenäisyyspäivän kynttilät ikkunalaidalle, mutten sytytä niitä. Ehkä Joonas tulee
tänään illalliselle kanssani. Olen tehnyt pöydän täyteen joutsenia, pieniä, suuria, monenvärisiä joutsenia.
Ehkä hänen mielivärinsä ei olekaan mikään näistä? Taittelen mustan joutsenen, ja ovikello soi.

6.12.2007 17.45

Ostan tummalta mieheltä puisen patsaan, ja hän lähtee onnellisena pois oveltani, kahdenkymmenen euron seteli
käsissään. Joonas ei istu pöydän ääressä, mutta musta joutsen on pudonnut lattialle. Ilmeisesti
hän ei pidä mustasta väristä. En ihmettele, hirviöt pukeutuvat yleensä mustaan.

12.12.2007 01.13

Lattia täyttyy verestä, minun on uitava punaisen sakeuden läpi. Veri on punaviiniä mieheni lasissa,
hän ammentaa sitä poikani ruumiista, kuin boolimaljasta. Hukun punaiseen sakeuteen.

17.12.2007 18.49

Sytytän poikani haudalle kynttilän. Jouluun on muutama päivää, kerron hänelle tarinan onnellisesta joulusta.
Hän ymmärtää, että sellainen joulu on. Hänen joulunsa ovat sellaisia, pilvien päällä. Hän saa syödäkseen
lanttulaatikkoa, hän saa kauniisiin kääreisiin paketoituja lahjoja, ja nauraa onnellisena. Hän
ei tiedä miehestä, hirviöstä, hänen vuoteensa alunen on puhdas.

Minun vuoteeni alla on hirviö, mutta en kerro sitä.

17.12.2007 20.34

Heitän puhelimen ulos ikkunasta, se sika, se sika on onkinut uudelleen numeroni. Vankilan kalterien
sisältä hän yrittää luikerrella tänne, röhkiä tiensä rikkoakseen kaiken minkä olen kasannut, rakentanut uudelleen.
Hukkuakseen jälleen promillehuuruihin, puhaltaakseen röyhkeän naurunsa, sadistiset nyrkkinsä kasvoilleni.

Herään.







Hirviöitä ei ole olemassa, hirviöitä ei ole olemassa, hirviöitä ei ole olemassa...

24.12.2007 17.20

Joonas koristelee kanssani joulukuusta, hän osoittaa minulle koristeet, ja niiden paikan.
Hänellä on silmää koristelulle, vaikka mielestäni karkkitankoja on liikaa. Ei makeaa mahan täydeltä,
kuiskaan tyhjälle huoneelle ja oion leninkini reunaa.

24.12.2007 18.59
Hyvää joulua, rakas Joonas.