Ja se mink' näät totuutena, on valhetta pahinta.

Ihan mielenkiinnosta voisin itseni näivettää.
"Mitä siitä käteen jää?"
Kauniin luinen ja kapea ruho.
"Ja mielen täystuho"
Entäpä keijukaisen askeleet...
"äänet on valehdelleet"
Tai poskiluut kauneimmat?
"ne särkee sun suunnitelmat."

Entä tyytyväisyys peilikuvaan?
"peilit sanoo; me huijataan"
Mitä sitten jos olenkin
paha virheellinen, se mitä en haluisi?
"Kukaan ei usko vaikka luulenkin,
et joku pelastustasi toivoisi."
Mutta entä mielenkiintoni, kuihtunut olemukseni?
"tietentahtoenko tahdot rumuutta itseesi?"

Mitä sairaus sanoo
"sen järki kumoaa"
ja mitä mieli väittää
"sen todellisuus hävittää"
Ja se minkä näät totuutena
"on valhetta pahinta."

Kädet päästä irti

Kun mä näen maailman
voin rakentaa sen unelman
jonka poltin aikoinaan
ja jätin liekkeinä palamaan

ehkä joskus kaiken haudata voin
samaan aikaan kun sielullain soin
valaistuksen sanoin;

Älä tartu mun siipiini
ellet halua jäädä kiinni
äläkä katso mun silmiini
ellet aio päästää irti
Sillä perhosena en  lennä
antaisit mun jo pois mennä
liian vaikeaa on olla hävinneenä,
liian kauan olla hävenneenä

Kun mä tunnen maan kasteisen
uskallan ottaa toisen askelen
jonka jätin silloin
kun yritin pärjätä illoin.

ehkä joskus kaiken unohtaa voin,
samaan aikaan ku laulu rinnassain soi,
ne on sanat jotka joku sanoi;

Älä tartu mun muistooni
ellet halua juurtua kiinni
äläkä katso mun sieluuni,
ellet aio päästää irti.
Sillä puolikuolleena en lennä
anna mun tämän kerran mennä
liian vaikeaa on olla hävinneenä,
sielustaan hävenneenä.

Kädet irti päästä 
pelasta mut jäästä
laula mulle laulu päivästä
ja samalla kädet irti päästä...
 
Älä tartu mun siipiini
ellet halua jäädä kiinni
äläkä katso mun silmiini
ellet aio päästää irti
Sillä perhosena en  lennä
antaisit mun jo pois mennä
liian vaikeaa on olla hävinneenä,
liian kauan olla hävenneenä.

Vapaa lähtemään

Vaikka oisit vapaa lähtemään
ethän silti jätä mua itkemään
ja vaikka oisit vapaa lähtemään,
älä jätä mua tuuleen lentämään

En ehkä kuulu maailmaasi,
mutta kerran olin sun kaikkesi
ja meillä oli mitä tarvittiin
kunnes kaik' me kuitenkin hävittiin

En ehkä ole sulle mitään
mutten mä näe luonasi  ketään
enkä uskalla pyytää
älä lähde enää.

Vaikka olisit vapaa katoamaan
kuulut yhä minun maailmaan
ja vaikka olet vapaa muuttumaan
pysyt sydämmessäin aina vaan.

En ehkä ole enää luonasi
vaikka tiedän, mä yritin kaikeni
enkä usko enää kohtaloon,
en valkoiseen valoon,
Sillä mä katoon.

En ehkä ole sulle mitään
mutten mä näe luonasi ketään
enkä uskalla pyytää
älä lähde enää

En ehkä ole sulle mitään,
mutta olen valmis yhä yrittämään,
enkä uskalla pyytää,
vielä hetkeksi jää.

Rakkaus.

Kuka tarvii huumeita,
kun meillä on rakkaus,
jok'on kaikista vahvinta,
väkevin pakkaus.

On sama kulkea pää pilvissä,
ja paremp' kuin lattiaa laahaten,
ja kyl se onni näkyy silmissä,
jokainen vastaantulija kun huomaa sen.

On turha piilottaa hymyä,
aseista vahvinta,
älä anna tunteiden peittyä,
se on valinnois pahinta.

Ja vaikka rakkaus katkeaisi,
löytyy joku joka sen korjaa,
ja vaikka tunteet pakastaisi,
joku ne aina noutaa.

Joten unohda kyyneleet,
suru ja murheet,
paljasta sun tunteet,
ja onnelliseks jonkun teet.

Linnunluinen

Jos mä oisin linnunluinen,
en silloin ois sielusta puinen,
ja minä tuulen matkaan aina lähtisin,
omilla siivilläni taivaisiin lentäisin.

Ja jos mä olisin kuin lintu hento,
ei koskaan päättyis maahan mun lento.
Ja jos muä joskus surua aikaan saisin,
mä tottakai kaiken korjaisin.

Jos minä olisin luuton ja pieni,
ei voisi mun synkkä mieleni,
kertoa miten virheellinen oonkaan,
tai miten en mahdu olemaankaan.

Jos mä oisin pieni ja luinen,
ei olisi mun elämäni kuukauden mittainen,
vaan ikuisesti jokaisen sielussa oisin,
ja muistollani mä lentää voisin.

Jos joskus olen mä linnunluinen,
uskon, minä olisin onnellinen.
Ei saisi minusta pahaa sanaa,
sillä pelkästään oisin mä maailman ilmaa.

 ~ Omistettu äidilleni

Kuningas alkoholi.

Mä tiedän, mä pelkään, 
sillä tiedän ettei tää tähän jää tänään,
mä lupaan en huuda kuitenkaan,
vaikka tapahtuisi mitä vaan,
sillä se ei satu milloinkaan,
tottumuksesta mä haavat paikkaan,
mutta mä pelkään ja pelkään,
sillä tiedän ettei tää tähän jää tänään.

Ja se kaikki minkä nään,
ei pääse mun silmistäni häviämään,
ei pyyhi kyyneleet murheita,
on opittava hautaamaan tunteita,
ettei kukaan läpi sinusta nää,
mitä lasinsiruista huoneeseen jää,
ja se kaikki minkä mä nään,
on jäänyt tänne elämään.

Mä muistan ja tiedän,
rajani ja sen kuinka paljon siedän,
mutta niistä kertoa osaa en,
en edes aikaan hetken viimeisen,
kun mä tiedän että tää tulee loppumaan,
et mä pääsen alle rauhallisen maan.
Silloin ehkä hetken ajan tiedät,
toivon että tunnontuskasi siedät.

Punainen lasitalo

Tiedätte varmasti sen talon, joka näkyy keskustasta, sen punaisen puutalon?
Sen missä asuvat Honkaset, Johanna ja Miika Honkanen, ja heidän lapsensa, Joonas.
Te tiedätte, että he ovat kunnon väkeä, eivät niitä ihmisiä, jotka kulkevat iltaisin kapakoiden
ympäristössä, haisten oluelle. Eikä heidän poikansa ole nuorisorikollinen, ei alkuunkaan.
Hän on kunnon poika, mistään et voi kuulla pahaa sanaa sanottavan hänestä.
Nuori ja viaton hän on, kuin karitsat pellolla maatilan vieressä.

Tiedätte myös varmasti Honkasen juhlayrityksen, sen, joka on saanut työtehtäviä aina
Helsingistä asti? Sen, joka menestyy niin kovin hyvin. Tottakai te tiedätte.

Kuten huomaatte, he ovat hyvin tavallisia ihmisiä, rauhanomaisia ja hyvin kaikkien kanssa
toimeen tulevia. Se, mitä nyt aion kertoa, saattaa olla kovin uskomatonta. Ehkä ette aio
uskoa, ehkä pidätte sanomaani vain kateellisten puheena? Sillä ei ole merkitystä, sillä
minä itse tiedän, että joka sana on totta. Alusta loppuun.

Auringon ensimmäiset säteet valaisevat Honkasten taloa. Säteet kimpoilevat pitkin
puuseiniä, pitkin pihapuutarhaa, aina lopuksi osuen puhtaisiin lasi-ikkunoihin.
Talo näyttää päällisin puolin rauhaisalta. Tuuli heiluttaa pihakoivun lehtiä, jotka
kimaltavat auringon säteiden osuessa niihin. Ruusut kukkivat portinpielissä hohtavan punaisina,
pensasaita on viimeisen päälle nypitty ja siisti.

Talo on kaunis myös sisältä päin. Siniset verhot riehuvat tuulen tuudittamina avoimen
ikkunan vierillä. Kauniin sisustuksen voi nähdä, jos katsoo sisään ikkunasta.
Takassa on hiljalleen palavia hiilenpaloja, ne punertavat yhä. Ruskeat nahkasohvat
ja niihin kauniisti sointuvat huonekalut on sijoiteltu tarkkaan järjestykseen olohuoneeseen.

Tämä kaikki on vain pintaraapaisua. Jos kuljette olohuoneesta pois, pitkin käytävää, joka vie
viimeiseen makuuhuoneeseen, näette jotain mitä ette voisi koskaan uskoa.

Tämän huoneen ovi on ainut koko talossa, joka on täysin kiinni.
Kun astumme huoneeseen, näemme ensimmäisenä maton. Vihreä räsymatto peittää puulattiaa,
vaaleat verhot makaavat liikkumattomina pitkin seiniä, joita koristavat lukuisat julisteet.
Kaunis huone, vai mitä? Vilkaiskaa lattiaa.

Lasinsirut ovat peräisin pulloista, joita Joonas on keräillyt. Kuinka tavallista se olisikaan,
pullojen keräily nimittäin, jos pullot olisivat tyhjiä.
Mitä nämä pullot tekevät nuoren pojan makuuhuoneessa? Vieläpä vaatekomerossa?
Ne ovat piilossa, kuten usein tässä talossa.

Se, että pullot ovat lattialla, tyhjinä, ei ole ollenkaan Joonaksen syytä. Mutta onko sillä
nyt niin  paljoa merkitystä? Tässä huoneessa on jotain merkittävämpää.

Petaamattomalla pedillä, keskellä peittomyttyjä, makaa pieni ruumis. Elävä sellainen.
Pinnallisen hengityksen voi nähdä peiton läpi, tärinän erottaa käsistä jotka puristavat
peiton reunoja tiukasti.

Pitkä yö on jälleen takana, eikä Joonas ole nukkunut silmäystäkään. Muttei ole uskaltautunut
nousemaan. Hän pelkää tuhoa, joka vallitsee talossa, suljetuissa huoneissa.
Hän kuitenkin tietää, että ellei nouse itse, tulee äiti herättämään hänet parin tunnin kuluttua.
Hitaasti hän nostaa peiton kasvoiltaan, vilkuilee huonetta yhdellä silmällä.
Joonas tietää, että toinen silmä on tänään pahan näköinen, ja huomena se näyttää sinertävältä,
onneksi nyt on lauantai. Turvotus laskee varmasti sunnuntaihin mennessä.
Hitaasti hän valuttaa toisen jalkansa sängyn laidan yli. Sitten toisen.

Ruskeat hiukset ovat takussa, silmä on ruskea. Valkoinen t-paita on ryttääntynyt, siinä
on kulunut Adidaksen logo. Tyypillinen 12-vuotias poika. Lukuunottamatta turvonnutta silmää,
verta yöpaidan laidassa, mustelmia raajoissa.

Poika kipuaa ylös vuoteeltaan, vetää gollegehousut sängynpäädystä ja repii ne jalkaansa. Varovin
askelin hän menee ovelle, väistellen lasinpalasia lattialla. Niiden siivous saa tänään odottaa.

Talon käytävät näyttävät tavallisilta, eli viime yö oli tyypillinen. Joonas kurkkaa vanhempiensa
makuuhuoneeseen. Äiti nukkuu levällään vuoteella. Väsymys paistaa hänen ryppyisiltä kasvoiltaan.
Isän puolen tyynyt on heitetty huoneen toiseen päähän, peitto on poissa. Joonas sulkee oven hitaasti.
Äiti ei ole juonut paljoa viime yönä.

Hän jatkaa kävelyään keittiön läpi työhuoneeseen, jossa olettaa isänsä nukkuvan. Tyhjät viinilasit ja pullot
ovat lavuaarissa, ehkä äiti on siivonnut yöllä? Työhuoneen ovi on auki, ja isän kuorsaus kaikuu sieltä.
Joonas kurkkaa ovelta, vain nähdäkseen isänsä rojahtaneen puoliksi lattialle, puoliksi sohvalle. Peitto
on rutussa sohvan selkänojalla, ja tyhjiä tölkkejä on pitkin lattiaa. Hitaasti Joonas sulkee oven,
kävelee takaisin keittiöön, ja alkaa rakentaa itselleen voileipäkekoa.

Mitä talossa on tapahtunut? Sen olette jo varmasti arvanneet. Honkaset ovat maistelleet hiukan viiniä Joonaksen
ollessa ulkona leikkimässä. Ja sitten viini onkin loppunut. Siinä vaiheessa Johanna on poistunut makuuhuoneeseensa
lukemaan tarinoita onnellisista pareista.
Miika Honkanen taas kaivaa työhuoneen komeroa, etsien yrityksensä nimissä tilaamiaan viinejä, lahjaksi saatuja
väkiviinoja sekä keskikesäksi ostettua kaljakonttia.
Oluet ovat tallella, ne menevät alas alta aikayksikön. Siinä vaiheessa Miikan päässä napsahtaa.
- Misshä helvetissssshä mu pullh- pullhot thaas onh?
Hän penkoo keittiön kaappeja, tyhjentää siinä sivussa punaviinipullon, jatkaa raivoisaa etsintäänsä.

Ovi käy, Joonas on tullut kotiin. Hän seisoo eteisessä, varautuneena, hätäisenä, kuin nurkkaan ahdistettu eläin.
Miika lähestyy poikaa huutaen, lopulta lopettaa, ja antaa nyrkkiensä puhua.
Poika pakenee takapihalle, Miika jatkaa penkomistaan. Vihdoin hän löytää pullot.
-Jumahlauta poikha. Thaas is- isänshä pullot kätkehnyt.
Miika jää pojan makuuhuoneeseen ryyppäämään. Pojan tullessa huoneeseen Miika alkaa riehua, särkee pullot ja lähtee
etsimään vaimoaan.

Vanhempien makuuhuoneesta kuuluessa riitelyä, Joonas vetää peiton korvilleen ja odottaa aamua.
Hän kuuntelee kuinka isä kävelee löntystellen työhuoneeseensa, rojahtaa sohvalle ja nukahtaa.
Joonas ei kuitenkaan kykene nukkumaan. Hän valvoo taas, kuten monina viikonloppuina.
Poika tirauttaa muutama kyyneltä, kuin ne puhdistaisivat koko talon puhtaaksi tästä pahuudesta,
jota ei niin vain paeta.

Nyt te tiedätte, mitä punaisessa talossa tapahtuu. Olisitteko pystyneet arvaamaan? En usko. Tämä ruma totuus, jota
Honkaset niin innolla piilottelevat, on täydellisten kulissien takana kätkössä. He tietävät, että niin kauan,
kuin poika pysyy hiljaa, niin kauan kuin yritys pyörii, niin kauan kuin he jaksavat hymyillä ja esittää normaaleja,
kukaan ei saa mitään selville. Kenenkään mielessä ei käy, millaista elämä todellisuudessa on. Eivätkä Honkaset
tajua, millaista pahutta lasitalo pitää sisällään.

Te varmasti pidätte minua seonneena, kateellisena selittelijänä, joka tahtoo pilata hyvän perheen maineen? Hyvä on,
jätän teidät elämään oletustenne kanssa. Kun te joskus kuulette totuuden, kuiskitte sitä toisillenne kylällä,
tunnette varmasti syyllisyyttä, kun ette uskoneet minua aikoinaa.

Te tiedätte varmasti sen punaisen, ränsistyneen ja vanhan talon, jonka aikoinaan varakkaat Honkaset omistivat?
Sen, joka kerran niin loisteliaana hehkui aamuauringossa. Sen, joka nykyään on masentuneen, sairaan äiti Johannan?
Kai te muistatte myös sen pienen ja viattoman pojan, Joonaksen? Ja isän, Miika Honkasen?
Mietitte varmasti, miksen mainitse heitä Johannasta puhuessani. Tottahan toki he ovat yhä täällä.
Jos kävelette päätietä, saavutte Savukosken hautuumaalle. Siellä, korkean männyn juurella on kaksi hautaa.

Miika Antero Honkanen, synt. 1967, kuollut 2007.
Joonas Samuel Honkanen, synt. 1994, kuollut 2006.

Mutta ei, kuinka kukaan nyt muistaisi Honkasia? Hehän olivat niin... kummallisia. Varsinkin perheen pää.
Ja miettikää nyt, rouva Honkanen, luoja sentään sitä naista. Entäs poika, Joonas? Paha poika, pahempi kuin
yksikään kylän pojista. Ja luoja paratkoon, kuinka he kuolivatkaan! Isä, Miika oli pahasti
vinksahtanut, alkoholisoitunut, turmioitunut mies! Hän pahoinpiteli poikansa hengiltä jouluaattona kaksi vuotta
sitten. Myöhemmin hän kuoli, ette koskaan arvaakkaan mihin! Maksavaurioihin. Ja voi,
talon emäntä, niin surullinen tapaus. Hänestähän näki päällepäin miten pahasti perheen
asiat olivat! Mutta eihän rouva voinut apua hakea, ei tietenkään! Yksin päätti jäädä tuohon
punaiseen turmion taloon, joka rappautuneena laskee varjon koko kylän ylle.

~~~

EDIT:// Jatko-osa  http://stylosaumonde.blogspot.fi/2012/12/punaisen-lasitalon-lattialla.html