Supermies.

Miksi joudun olemaan,
voimakas ja vahva, lentämään läpi taivaan,
olemaan tunteeton ja samalla niin empaattinen,
sydämen sisältä suorastaan apaattinen?

Miksi on leikittävä
ja sen tueksi esitettävä
roolia supermiehen,
joka ymmärtää kaiken,
joka on onnellinen,
ja yksin surullinen,
se terapeutin sijainen.

Miksi joudun pysymään,
täällä enkä pääse lähtemään,
mikä pitää mua tässä,
kun olen häviämässä?

Miksi on leikittävä
ja sen tueksi esitettävä
roolia supermiehen,
joka ymmärtää kaiken,
joka on onnellinen,
ja yksin surullinen,
se terapeutin sijainen.

Antaisinko olla,
kun alkaa seota polla,
näistä ajatuksista,
teoista ja sanoista?

Miksi on leikittävä
ja sen tueksi esitettävä
roolia supermiehen,
joka ymmärtää kaiken,
joka on onnellinen,
ja yksin surullinen,
se terapeutin sijainen.

Ehkä on jo vuoroni
päättää aikani?
Kun olen lopettanut pelini,
kuluttanut velkani,
ja tuhat kertaa pettynyt,
voinko lähteä nyt?

Miksi oli leikittävä
ja sen tueksi esitettävä
roolia superihmisen,
joka ymmärsi kaiken,
joka oli onnellinen,
ja yksin surullinen,
se turhanpantti entinen?

Pettäjä, jättäjä, sanansyöjä, häviäjä,

Jonain päivänä,
rakennan uuden tulevaisuuden,
ja jonain päivänä,
saan tilaisuuden uuden.

Voin toivoni kiinnittää
yhden ihmisen varaan,
ja lopulta kiittää,
tarttua terävään tavaraan.
Ja kaiken jälkeen,
toivo häviää,
ja tajuan jälleen;
en ole mitään.

Sekuntti sekunnilta,
rakkautta kuolemalta,
tunti tunnilta,
tuntuu niin paskalta.

Sillä kuolema,
pettäjä, rakastaja, murhaaja,
sieluton saalistaja,
pelastaja,
minut vie pois, kadottaa,
hajottaa, maahan pudottaa,
jäädyttää,
pois heittää,
ei rakasta enää.

Enkä ole enää täällä,
en koskaan, enää.

Jonain päivänä,
aion rakentaa elämän,
ja jonain talviyönä,
aion päättää tämän.

Lapsi

Olen sulkenut silmäni,
kuivattanut mieleni,
hiljentänyt puheeni,
ja sitonut kieleni.

Mielipiteistä luopunut,
kuoreksi muuttunut,
muita satuttanut,
ja itseä kiduttanut.

Muuttunut luuksi,
tästä joksikin muuksi,
sielusta mustaksi,
onnettomammaksi.

Luovuttanut
ja yrittänyt,
pudonnut
ja lentänyt.

Noussut
ja kaatunut,
kuollut,
ja henkiin herännyt.

Ja silti minä jatkan,
koko matkan,
alusta loppuun,
lopusta alkuun.

Kuolettaen kaiken,
unohtaen ikuisuuden,
kaikesta luopuen,
lopuksi hajoten.

Sieluton,
ja vieläpä kasvoton,
tuo lapsi onneton,
kuolematon,
hän lapsi kuoleman on.

Mietelmiä.

Suljen silmät ja hukuttaudun,
uneen ja valheeseen tuudittaudun.
Auttakaa mut pois, mä antaudun,
ja peräännyn, vielä vähän laihdun.

Siivet selkäni halkovat,
sulat verijälkiä puhkovat,
onko meidän unelmat,
arvokkaita kuin kuolemat?

Synonyymina kauneuden,
toisten silmissä kauheuden.
Meille itsellemme vain pimeää,
päässä sairaassa on hämärää.

Suljen silmät ja havahdun,
irti päästän, antaudun.
Kiinni otan yhä uudelleen,
mitä voi ihminen luonteelleen?

Jatkan, enkä luovuta,
päässäni kaikuu "vielä laihduta".
Älä anna voittoa muille,
vuosien päästä paisuneille.

Lopetan kuolemassani,
elin hetken unelmassani,
toisessa todellisuudessani,
haavemaailmassani.

Sinä minä hän me ja he.

Sun kanssas voisin jatkaa hetket tästä huomiseen,
mut mun sanat hukkuu valoon harmaaseen,
ja tää kaikki piirtää ääriviivat syvää sydämeen,
siihen kuolleeseen, tunnottomaan, arpiseen.

Nää hetket valuu hukkaan päivä kerrallaan,
kuten puista pyyhkii routa lehdet syksyn tullen mukanaan,
ja tää maa horrokseensa vaipua saa,
siihen jota pahat rakastaa.

Ikuiseen puolen vuoden ankeuteen,
sadat enkelit on vuoksi sinun langenneet,
sä vedät puolees kaiken, onnen, valon, auringon,
ja sirpaleista meidän maalaat maahan ahdingon.

Jos tuhat sanaa hukkaan valuisi,
mun kasvoillani kylmät ilmeet sulle vastaisi,
siitä kaikesta jonka silloin kuoppasit,
uuden arkun nauloillasi kiinni hakkasit.

On meidän hajonneiden tehtävä ikuinen,
poistaa kartalta jokainen sun kaltainen,
antaa toivo niille jotka eivät hukkuneet,
kunnes palaat, vieden toivonrippeet.

Kipu ja kyyneleet; perheväkivalta.

Olen sata vuotta odottanut,
turhaa minuutteja laskenut,
turhaa rukoillut ja toivonut,
kun ei mikään ole muuttunut.

Yksin ollut ja surrut,
osan kivusta välillä saanut.
ja vaikka saanut oisin tilaisuuden,
menetin sen, ainoan mahdollisuuden.

Nämä vuoden eivät unohdu
eikä traumat mielestäni rakkaudeksi vaihdu.
Kun pelasitte lapsuudellani ikuisuuden,
tilalle sen sain pelokkuuden.

jokainen mustelma on uusi,
sen ymmärsin täytin kuusi,
nämä arvet ovat tuskaa pahimmillaan,
samaa toivoin teille, kunpa kuolisitte viinaan.

Ulospääsy on aina tilaisuus uusi,
pois pahasta, siitä on vuosia kuusi.
ensiaskeleet ovat elämäni onnellisuus,
näkyy yhä valoisampana tulevaisuus.

Häkkilintu.

Harmaat, kylmät metalliset kalterit,
halusit mut omaksesi, häkkiin lukitsit,
enkä nää valoa ilman varjoja, niitä tummimpia,
tuijottaen yhteen kohtaan, metallikaltereita lujimpia.
Kituutettuna makaa päivästä toiseen paikallaan,
maailma pyörii, sulat lähtee tuulen mukaan,
ja kun on yksi toive, sille käyttötarkoitus ois,
rakas jumala päästäisitsä mut pois?

Pelkkä häkkilintu häkissä liian pimeässä,
maailmassa kahden värin, yksin hämärässä,
silmät suljettava kun saapuu möröt uniin uusiin,
kuin lapsi lukittuna aamuun asti painajaisiin.
Pelkkä häkkilintu häkissä kolkoimmassa,
armoa jumalalta anelemassa,
piilossa maailmalta, hukkumassa pahaan,
eikä mikään, kukaan auta pois, eikä turvaan.

Eloton lintu, valkoisesta mustaksi muuttunut,
omistajasta tuli vittuuntunut, ylisuuttunut,
muttei lintuun mikään enää satu,
unelmana on ikkunantakainen katu,
turhana toiveena ulospääsy, menolippu ulos,
silmät sulkee, tää oli luottamisen tulos,
päivänvalon kaipuusta kulkee tunteet nälkään,
kuihtuu häkkilintu elämänjanoon, tunteeseen ikävimpään.

Pelkkä häkkilintu häkissä liian pimeässä,
maailmassa kahden värin, yksin hämärässä,
silmät suljettava kun saapuu möröt uniin uusiin,
kuin lapsi lukittuna aamuun asti painajaisiin.
Pelkkä häkkilintu häkissä kolkoimmassa,
armoa jumalalta anelemassa,
piilossa maailmalta, hukkumassa pahaan,
eikä mikään, kukaan auta pois, eikä turvaan.

Ehkä lintu nyt haudataan,
mihin sitä enää tarvitaan,
maahan kuoppa kaivetaan ja se pois nakataan,
kuin roska se pois tieltä raivataan.
Kuoppaan paistaa valonsäteet,
luoden linnunsilmiin onnenkyyneleet,
se on haudassa vapaa, vaikkei pääse lentämään,
toteutunut unelma jää silti elämään.

The end.

Tätä kipua on vaikea sanoin kuvailla
ja naurettavaa sitä yrittää sanoiksi muotoilla
kun eivät riitä enää surunkuvaukseen sanat
ja on turhauttavaa kun avautuvat kyynelkanavat
on pyyhittävä silmät että pystyy jatkamaan
hiukan muistella että löytää sanoja kuvailemaan
sitä iltaa kun suuren virheen opin
tälle kaikelle sain aiheutettua pelkästään stopin
sinulle ja pienelle mielellesi sokin
Kai tätä on turha selittää enää enempää
kun ei mitenkään saa poistettua tekoja, niistä arvet tietenkin jää
ja mitäpä tässä enään edes yrittämään
ethän aio olla olemassa, et huomenna etkä tänään
luovuttanut kun olet kokeilematta enää
löytyisikö täältä hyvää syytä elää
ja kun väsymys alkaa kipua luomaan
sulje silmäsi ja anna väsymyksen päästää uni tuomaan
kun et onnistu niin voit veitseen tarttua
viiltojen myötä henkisesti vahvemmaksi karttua
veren mukana kun pois annat surun valua
et tunne enää sitä kuolemisen halua
sanot jälleen ne sanat joilla saat muut kyyneliin
"on mun aika lähteä, näkemiin"
on turha toistella miten aina löytyy toivoa
kun et ole enää valossa vaan osana sen varjoa
rakkauttakin löytyy mutta mitä sillä tehdä
ei elämän kauhetta piiloteta sillä
ja sydäntä särkee kun on jotain miksi sinnitellä
helpointa on siis päästää irti ja unohtaa hyvästellä
ja kun viimein saapuu lehdet puihin
sä lennät pois etkä enää katso muihin
ristisi maahan hakataan ja siihen nimi kaiverretaan
tuhotaan monta elämää ja eläviin haavoja vuollaan
sun vuoksi me muut kuollaan.

Sinä.

Sikiöasento. Makaan vuoteellani, pää polvissa, jalkojen ja käsien luoden ympärilleni
kehän, suojamuurin, jota kukaan ei voi rikkoa. Ei ainakaan ulkopuolelta.
Silmäni ovat auki, ja niistä valuu mustia mascarakyyneliä. Pyyhin ne pois kasvoiltani,
aina kun huomaan niiden saavuttavat käteni. Vihaan kyynelehtimistä, ja itken mielettömän harvoin,
mutta nyt, nyt itken ilman syytä, vaikka syy oletkin sinä. Joka et ole olemassa.
Nousen ylös ja kuin hidastettuna kävelen sulkemaan valot. Lysähdän vuoteelleni ja
pääni rojahtaa seinään. Pyyhin meikit pois ja odotan. Tuijotan puoliksi suljetuin silmin kelloa,
joka hakkaa joka sekunti eteenpäin, lähemmäs keskiyötä. Käännyn selälleni.
Tuijotan kattoa vihaisena, kasvattaen vihaani jokaista elävää kohtaan.
Sytytän kynttilöitä palamaan lattialle ja annan hiljaisuuden hukuttaa minut pois maailmasta.

Muistan tarkasti miltä näytät, kasvonpiirteistä hiusten kaarteisiin. Syvät siniset silmät ja
haaleat pitkät hiukset. Olet enkelin näköinen, ja enkelihän sinä oletkin.
Sinulla on kaunis ääni, joka saa ihmiset rauhoittumaan. Äänelläsi on ihmeellinen voima
saada minutkin rauhoittumaan, vaikka olenkin hullu pahimmasta päästä.

On helmikuun 28. päivä. Aurinko valuu pilvien välistä alas maahan, lumi narskuu kenkieni alla.
Olen tavalliseen tapaani lenkillä, odottaen pimeää. Pimeä on kaunis aika, yö on kauniimpi kuin päivä,
se on hiljainen, ja se antaa täydellisen suojan.
Aika kuluu hyvin nopeasti, niinkuin sen on tarkoituskin. Vielä lyhyt mutka, ja
voin avata ulko-oven, kävellä huoneeseeni, ei, en ole nälkäinen, söin jo.
Äiti tuijottaa minua, tytärtään, varjona kulkevaa entistä kilttiä lasta, joka
oli äidinmieleinen prinsessa, pitkine vaaleine hiuksineen, hymyilevä.
Huoneeni kultareunuksinen peili hyökkää kimppuuni heti oven avattuani. En sytytä valoja,
vaan annan kynttilöiden luoda valoa huoneeseen. Tuijotan peilikuvaani.
Olen kuin kuka tahansa viisitoistavuotias nuori, minusta on vain puserrettu värit pois.
Musta nahkatakki roikkuu huolettomasti harteillani, sen alla musta pitkähiainen ja harmaat,
kuluneet farkut. Silmät ovat harmaat, hiukset mustat, yhtä mustat kuin korpin sulat.
"Korppi", sillä nimellä ystäväni minua kutsuvat. Kumarrun, alan pyykiä meikkejäni pois.
Pian meikkipenkilläni lojuu viisi pikimustaa suttia. Tänään en jaksa siivota niitä pois.
Tuijotan meikittömiä kasvojani peilistä, ja vedän hiukseni löysälle nutturalle.
Potkaisen saappaat penkin alle, ja nahkatakki löytää normaalin paikkansa lattialta.
Steariini valuu tuikun reunojen yli. Avaan tietokoneen, toistaen samat toiminnot päivittäin.
Salasana, odotusta, kirjaudu sisään windows live messengeriin, avaa keskustelu.
Tyynesti tuijotan online-henkilöiden listaa. Tänään en jaksa aloittaakkaan keskustelua kanssasi,
mutta sinä teet niin. Hymyilen, ja vastaan.
Aika kuluu helposti, tunnista toiseen, vastailen sinulle, puhun Jennalle, lisäsanoja sinulle.
Kyselen kuulumisiasi, joista on muodostunut yhden sanan lause; huonoa. Kysyn miksi, vaikka
tiedänkin vastauksen. Suru huokuu ylitseni, kova kuori pettää. Olen huolissani sinusta.
Juttelemme koulusta, kysyn jaksosi tunnit. Näemme muutama kertaa viikossa, sama jousto
meillä on kahdesti. Vielä muutama kuukautta sitten olisin riemastunut siitä, että näen
Jaakon, entisen ihastukseni, mutta nyt olen iloinen sinut nähdessäni. Jaakko on haudattu pois sydämmestäni.
Hyvästelen sinut, suljen tietokoneeni, ja pyyhin steariinin, joka on valunut pöydälle.
Vaihdan ylleni valkoisen yöpaidan, ja lysähdän vuoteelleni. Kynttilät ovat sammuneet aikaisemmin itsestään,
oikeastaan ne paloivat loppuun. Suljen silmäni, huomisen läksyt hakkaavat päässäni, mutta hukutan ne.
Huomenna on torstai, ja meillä on sama jousto. Hymyillen nukahdan.

Kello herättää minut jälleen myöhässä, tai siis, herättäisi, ennen olisi varautunut tähän.
Herään varttia vaille seitsemän, koulu alkaa kahdeksalta. Maalaan silmäni mustiksi,
suoristan hiukset, noukin vaatteita penkiltä ja lattialta. En jaksa välittää vaatevalinnoistani,
sillä kaikki ovat samantapaisia, ja värittömiä, joten siitä ei ainakaan ole vaivaa.
Aamupala skippaantuu automaattisesti, kävelen äidin ja kahvinkeittimen ohi, en juo
tänään kahviakaan, ja aamupalasta olen luopunut jo ala-asteella. Vielä eteisessä vilkaisen peiliin,
ja ryntään pysäkille, bussit ovat aina liian aikaisessa, tai sitten myöhässä. On osattava varautua, ja tänään
en halua olla poissa koulusta.
Pysäkille on parisataa metriä matkaa, ja torstaisin se on täynnä koululaisia, joilla alkaa koulu kahdeksalta.
Vihaan tätä ihmismassaa, ja melua, ei rauhaa. Aamuaurinko häikäisee silmiini, päivät alkavat pidentyä.
Ruskeahiuksiset ylimascararipsiset, äänekkäät legginssiteinit edessäni saavat vihani kasvamaan,
taaksepäinvilkaisuja, naurua, vaikka se on omistettu jollekkin muulle.
"Jos nuo eivät nostaisi syytettä pahoinpitelystä..." Harkitsen hetken heille karjumista,
vaan luovun ajatuksesta ja rauhoitun. Bussi on myöhässä, mutta siellä olen hetken turvassa kyseisiltä
rakastettavilta rinnakkaisluokkalaisiltani.
Biologian sijaisemme on mahtava. Hän sulattaa selityksen toisensa perään laittamatta merkkejä Wilmaan,
koulumme rikosrekisteriin, jonka vanhempamme tietenkin näkevät. Väläytän tekohymyn, ja hiippailen jälleen takariviin,
katseet seuraavat askeliani. Lysäytän kassini pöydälle, joka on täynnä viherkasveja, ja joka sijaitsee suosikkipaikkani
vieressä. Vierustoverissa ei ole kehumista, vihreähupparinen, tattipäälesta.
Ei minulla varsinaisesti lestadiolaisia vastaan ole mitään, pojat meidän luokallamme käyttäytyvät vain niin...
hemmetin ärsyttävällä tavalla.
Opetus Ranskasta menee sivu suun, muistiinpanojen uudelleenkirjoittaminen vie kaiken aikani.
Oikeastaan koristelen vihkoni sivuja sateenkaarilla, mustavalkoisilla lyijynsävyillä.
Kun olen valmistellut muistiinpanot, alan nukkumaan. Tunti kuluu mukavasti, kun sen kuluttaa pää käsien väliin haudattuna.
- Ei tunnilla saa nukkuu! mieleni tekisi vetää lestapoikaa turpaan. Kaksikymmentä silmäparia kääntyy minua kohti.
Pyöräytän silmiäni, opettaja ei ole tehnyt mitään, käskee ihmisiä vain seuraamaan.
Jatkan "Nukkumista".
Tunnit kuluvat, jousto alkaa kellon pirinällä. Oppilaat tunkevat käytävällä kaappiensa luokse, ja liikkumista vaikeuttaa
ruokajono, joka on tänään ennätyspitkä, ruokana on hernekeittoa, ja pannukakkua.
En mene syömään, juon vettä. Etsin katseellani sinua, ja niin minä huomaankin sinut ihmisjoukon keskeltä,
juot vettä ruokalassa. "Mikset syö, voiluoja, sinähän kuihdut silmissä."
Tuijotan sinua tiiviisti otsahiusteni välistä. Välillä sinäkin vilkaiset, säikähdän katsettasi.
Nouset ylös, ja lähdet ystäviesi kanssa pois ruokalasta. Ystäväni ovat syöneet, ja he alkavat huudella minua keräämään heidän laukkunsa.
Tungen vesilasini Jasminen tarjottimelle, kiitos kun viet sen.
Historian kaksoistunnit ovat mukavia, opettaja on mahtava. Istun jälleen takarivissä, täällä ei kyllä ole määrätty paikkoja,
mutta ryntään luokkaan ensimmäisenä, se on varmaan innokkaan opiskelijan merkki opettajan silmissä.
Kyylään ulkona käveleviä ihmisiä, pakkanen kipristelee heidän kasvojaan.
Lunta sataa taivaan täydeltä.

Aamuaurinko satuttaa silmiäni, se hyökkää kuin saalistaja suljettujen verhojeni välistä.
Se löytää aina jonku kolon, jonka kautta sen säteet pääsevät kiusaamaan minua.
Huokaus, makaan paikallani. Selaan puhelimeni merkintöjä, 4.4.2011, huhtikuu tuli liian pian.
En jaksaisi nousta ylös, kello näyttää kyllä vasta viittä, miksi pitäisi siis nousta.
Koulu alkaa kymmeneltä, enkä tarvitse nykyään herätystä, sillä herään aikaisin kuin robotti.
Käännän kylkeä miljoonannen kerran, päädyn makaamaan pää tiiviisti tyynyjen alla.
Selkään sattuu. Yöllä viillettyjä haavoja kirvelee, minun pitäisi lopettaa jalkojeni viiltely,
tai oikeastaan, viiltely kokonaan. Sideharso hiertää kättäni.
Haukottelen, olen nukkunut kaksi tuntia. Pyörähdän ympäri, tuijotan kattoa.
Nyt on maanantai, musiikki odottaa viimeisillä tunneilla. Aine, jota vihaan eniten.
Oikeastaan vihaan nykyään kaikkia aineita, paitsi joustoa, ja niitäkin yleensä. Sinut on vain meilettömän mukava nähdä.
Noukin sokeasti lattialta kahdeksan kirjaimen sanapyörän, muodostan lyhyen, välimerkittömän sanan. Iloveyou.
244, kirjainten ylänurkissa on numeroita. Päivämäärä jää kummittelemaan mieleeni. Siihen on kaksikymmentä päivää.
Pudotan kirjainpyörän vaatekasaan sänkyni viereen. Lysähdän paikalleni odottamaan kahdeksaa, jolloin aloitan meikkaamisen.
Aika kuluu hitaasti, mietin sinua. Olen myöntänyt taivuttelusi jälkeen pitäväni sinusta. "Miksen sanonut samantien, että rakastan?"
Onnellinen järkytys; sinäkin pidät minusta. On pelottavaa, että saa tunteilleen jotain vastausta,
se on jotain helvetin uutta minulle. Pyörittelen päätäni hitaasti ympäri.
Sinä olet kuolemassa pois, tai sanoit niin, että et jaksa enää. Todellisuudessa, olet kuolleempi kuin itse näetkään.
Siltikin, uskon vahvasti siihen, että sinut voidaan vielä pelastaa. Toivoa on, niin minä vakuutan sinulle.
Mietin, aika ryntää eteenpäin. Pian kello onkin jo varttia vaille yhdeksän. Nousen ylös, aamutoimet odottavat.
Avatessani ulko-oven huomaan lumien sulaneen pois. Enää pieniä kinoksia on siellä täällä, mutta nekin haihtuvat pian pois. Kävelen pysäkille,
aurinko kiduttaa silmiäni. Pää riippuen odotan bussia. En jaksa seisoa, joten lyyhistyn maahan. Elämä tuntuu raskaalta.
Huokaan, vihdoinkin bussi saapuu, myöhässä, kuten tavallista. Ihmiset valuttautuvat bussiin, ja saan seisomapaikan edestä.
Ensimmäiset tunnit ovat kemiaa, aine, jossa en pärjää, vaikka osaankin melkein kaiken. Opettaja nalkuttaa myöhästymisestä, eikä halua uskoa,
että bussi oli jälleen myöhässä. Merkki rikosrekisteriin, mene paikallesi istumaan.
Takarivipaikka on loistava piilo opettajan katseelta, sillä olen täydellisesti ihmisten takana. Painan pään pulpetille käsien päälle ja suljen silmät.
Opettaja lähtee hakemaan jotain, ja pojat alkavat toistamaan samaa lausetta. TUNNILLA EI SAA NUKKUA!
- Turpa kiinni vittu jättäkää mut rauhaan, huudan janostan pääni käsien varaan. He alkaisivat lapsellisiksi, ellen tekisi niin.
Oloni on kuin kuolleena, ja joudumme tekemään kokeita.
Jousto odottaa minua, tänään en jaksaisi olla koulussa ollenkaan. En näe sinua, odotan iltaa, ja koulun loppua, kun voimme puhua.
Kaverini istuvat sohvalla, minä nukun penkillä. Pitäisi tehdä kopiot tekemättömistä läksyistä. Näin jousto kuluu loppuun.
Viimeiset tunnit kuluvat, saan valituksia musiikinopettajalta, koska hän huomaa etten tee mitään. Jenna, tähtemme ei olekkaan piilottamassa minun tekemättömyyttäni
lauluäänellään. "En mä osaa soittaa mitään."
Pinnistelen, etten lysähdä makaamaan penkeille. Silmät valahtelevat kiinni, ja vilkuilen kelloa jatkuvasti.
Takanani rumpua hakkaava poika saa minut pysymään hereillä, sillä rummun ääni saa pääni kipeäksi, kipuhan tunnetusti pitää hereillä.
Bussissa meinaan nukahtaa jatkuvasti, painan ohimoitani toivoen, että se auttaa. Kotiin päästyäni lysähdän vuoteelleni. En jaksa liikkua...
Voimani loppuvat, enkä muista muutamista tunneista mitään.

Päivä, jolta odotan paljon alkaa, tänään on huhtikuun kahdeskymmenesneljäs päivä. Tuijotan kelloa, manaan sen odottamaan että viisarit liikkuvat.
Olet sisaresi luona viettämässä viikonloppua, etkä pysty puhumaan. Aika kuluu hitaampaa, ja makaan paikoillani, välillä piirtäen seinään jotain.
Kirjahyllyn reuna täyttyy lyijykynäpiirroksista, ja säikähdän puhelinta. Olet ostanut saldoa, ja voit jälleen puhua.
Luen viestejä, kyynelehdin, olet kuolemispisteessä. Jaksat sitkeästi väittää olevasi kunnossa, mutta tiedän ettet ole.
Olet tavallista surullisempi, etkä suostu kertomaan syytä. Oyydät minua toistuvasti rauhoittumaan, en onnistu. Lupaan silti rauhoittua.
Sanoit aiemmin tällä viikolla tappavasi itsesi, kun lehdet tulevat puihin. Etsin samana päivänä luontoa tuhoavista myrkyistä tietoa, olen valmis tuhoamaan koko
kotikuntamme luonnon, ettet näe lehtiä. Huokaisen, ja käännän kylkeä. Olen vain ollut tässä, koko päivän, lukien viestejä, jotka lähetät.
Tuijotan avonaisesta ikkunasta ulos, aurinko valaisee havupuut, saaden ulkoilman näyttäen lähes kesäiseltä. Lämmintäkin on kymmenen astetta.
Lopetat vastaamisen, huokaan. Hiljaisuus sulkee silmäni, ja nukahdan.

Tiistai, pääsiäisloman jälkeen heti ensimmäinen koulupäivä alkaa saksalla. Ihmiset ympärilläni tuijottavat tyhjää. Luokallasi oleva poika istuu kyyryssä.
Joku tulee mun luokse, ja sanoo ne sanat, jotka pysäyttää mun sydämen.
Eikä kukaan saanut minua rauhoittumaan.

Makaan lattialla, sytytän kynttilöitä. Itken. Tuijotan liekkejä, annan niiden polttaa käsiäni.
Nousen ylös, katson kelloa, se on melkein kaksitoista. vartti aikaa, ennenkuin päivä vaihtuu kahdenneksikymmenenneksiviidenneksi.
Kävelen ulos ovesta, pilvet halkovat taivasta, ja vesi putoilee kasvoilleni.
"Kun sataa vettä, enkelit itkevät, taivas itkee."
Sinä et voi enää itkeä, sinua ei enää ole. Olit enkeli, mutta sinut tapettiin, maailma tappoi sinut.
Ja niin se tappaa minutkin, murhaajan. Kuolit takiani, nyt minä kuolen sinun vuoksesi.
Kävelen kohti raiteita, nostan puukon, viillän käsiini nimesi. Istun raiteille, ja annan sateen huuhtoa verta pois käsiltäni. Itken.
Junan valo osuu silmiini. Tuijotan sitä ja odotan. "Valo tulee hakemaan minut pois..."

Rakastin sinua, mutta lensit pois, elämässä ei ollut muuta kuin viha ja kuolema, niin minäkin lähdin, enkä koskaan päässyt taivaaseen, en uskonut jumalaan.

Raamatunvastaista.

Raamattu kertoo, miten jumala on luonut maailman, maailmankaikkeuden
ja on sen Isä. Jumalaa palvotaan monissa muodoissa, pyhänä, pelastajan
tähän maailmaan luoneena. Täydellisyys, joka loi Eevan ja Aadamin.
En usko Jumalaan, en isään kaikkivaltiaaseen, en taivaan ja maan luojaan.
Jumala on paha, pahaa pahuutta pahempi. Mikäli joku Jumalan kaltainen
"mystinen olento" on olemassa, on hän itse paholainen.
Miksi? Puhun jumalasta, henkilöstä, joka luo uskovaisten mukaan kaiken,
joka luo jokaisen ihmisen. Jokainen ihminen on hänen käsialaansa,
mutta miksi kaikessa on silti pahaa? Jumala on luonut Saatanan, samoin helvetin,
käärmeen joka sai Eevan syömään omenan, lukuisat katastrofit ja luonnonmullistukset.
Hän, jonka piti olla jokaisen ihmisen esikuva, luo raiskaajia, murhaajia, tuhopolttajia,
pedofiilejä, mielipuolia, sadisteja, diktaattoreita... lista on lukematon.
Entäpä ristiriitaisuus; "Jumala rakastaa kaikkea" Raamattu kieltää homoseksuaalit ja
muut heteroudesta poikkeavat. Jumala ei kirjoittanut raamattua, älkää sanoko sitä,
miettikää mieluummin, kenen vuoksi raamattu on tehty. Raamattu on jumalan sana.
Jumala on itse pahuus, jumala on maailman pahin ihminen, ketään pahempaa ette löydä.
Rukoukset eivät yllä taivaaseen, Taivas on tehty lohduttamaan ihmisiä keskellä surua.
Eläviä esimerkkejä, ihmisiä, joille "Jumala" on kääntänyt selkänsä.
Maailma on paha paikka, täällä ei ole ketään eikä mitään joka pelastaisi meidät.
"Isä meidän joka olet taivaassa..." Sanat, jotka saavat aikaan liikaa vihaa.
Kunnioitan jokaista uskovaa täysillä, ihmisinä, en uskon vuoksi. Usko aiheuttaa sotia, usko on Jumalan luomaa.
Jumala on murhaaja, jota ei ole olemassa.

Nukke.

Kasvot posliiniset, lumenvalkeat,
surulliset silmät, kyynelistä haaleat,
jatkaa nukke pieni yksin kulkuaan,
askeleet johtaa arkkuun, kauniin valkeaan.

Korvissa sumenee, ei näe enää mitään,
ei kukaan auttanut, ei nähnyt nukke ketään,
koskaan ei autettu pois väärältä tieltä,
nyt nukke irvistäen osoittaa mieltä.

Tappouhkaus, kuolema ja elämän loppu,
katse tyhjä, jo on maan alle hoppu,
kello lyö tyhjää, ei kulje henki enää,
ei liiku nukke enää, ei mitään tehtävää.

Hi ya.

Sidon kaulaani narulla kirjeen
kerron siinä jokaisen virheen
jonka tein teidän kohdallanne,
täytin teidän mielet turhuudellanne,
siltikin pitkän listan jälkeen kiitän,
naru kaulassa, mä kattoon itseni hirtän,
olohuoneessa mun varjoni luo silhuetin,
se on nyt ohi, mä pelin menetin.

Ennen hautasin kasvot jokailta käsiin,
värit muuttui, riittää ilo enää mustiin,
elämällä leikkiessä siitä ilo lähtee,
odotin liian kauan syytä, mitä elämällä tekee.
nauroin ja hymyilin, sisimmässä kuolin,
tapoin itseäni, sisältäpäin onnea pois vuolin,
ja pian puukko osuikin liian kovasti,
ihmiset pääsi mut hautaan laskeen varovasti.

Pyyhin muistoja pois mielestä,
estän muita nykyään kuolemalle häviämästä,
enkä kerro mitä mietin oman pään sisällä,
ajatukset saa hukkaan kuuntelijat menettämällä,
tekohymyllä ja naurulla pääsi pitkälle,
kunnes joku tajusi mun hädän, pääsi pään sisälle,
se yritti mut hoitoon raahata ja auttaa,
mä sitä varoitin, nyt mä sit koristan mun hautaa.

Sata hetkeä.

Sata hetkeä, minuuttia, tuntia, päivää,
liian paljon aikaa ja elettävää elämää,
kaikessa sen kivussa voimme itsemme tuudittaa,
käsivarsilla pahuuden uusiin uniin nukahtaa,
tilaan pelottavaan, kaamokseen kadota,
paikkaan jossa ei satu, voi rauhassa pudota,
voi itsensä tuhansia kertoja tappaa,
ilman että seurauksena kuolema odottaa.

Sata hetkeä, minuuttia, tuntia, päivää,
jälkiä meren pinnalle jää,
odotanko turhaa että pelastus saapuu,
sattuuko turhaan, joko muurit kaatuu,
annanko surun vallata mieleni,
ja jättää kaiken pois, hävittää sydämeni,
voi mielensä tuhansia kertoja tappaa,
ilman että seurauksena kuolema odottaa.

Sata hetkeä, minuuttia, tuntia päivää,
ei ole minua jäljellä enää,
tekopyhyyteen pystyimme turvautumaan,
kokoajan kauemmas, pois vajoamaan,
kunnes ei auringon säteet pohjalle näy,
ei sydän lyö, ei mun aikani käy.
Ei voi itseään tuhansia kertoja tappaa,
kun saapuu hetki oikea, sua kuolema odottaa.

Énkeli.

Enkelin pienet siivet katkenneet,
liian monta kertaa surun sisäänsä sulkeneet,
avara maailma otti vastaan kivun kanssa,
ei siltikään makaa vielä enkeli haudassa.
Enkelin pieni mieli on särkynyt,
käsivarsia rikkova veri ei hävinnyt,
lapsen sydämen paha maailma tuhosi,
jos kipu nuoli olisi sanottaisiin "osui ja upposi".
Enkelin pienet haaveet kadonneet,
mustan mielen syvyyksiin hukkuneet,
kuolevainen mieli kanssa laahustaa,
sana kuolema mieltä ja kasvoja varjostaa.
Enkelin pienen sydämen voi pelastaa,
pahalta maailmalta suojella ja auttaa,
ei toivo ole pois vielä valunut,
vaikkei enkeli apua koskaan halunnut.

Tiivistelmä.

Kello yhdeksän kello pojan herättää,
takaisin henkiin unesta lennättää,
paha maailma odottaa poikaa taas unesta,
muistuttaa ettei uni mene totuudesta,
ja silti on pojan pakko jaksaa esittää iloista,
hymyillä ja nauraa, esittää onnellista.
Poika nousee huokaisee ja yrittää pukea,
mut on se arpien kanssa homma vaikea,
siinä menee kauan ja poika myöhästyy,
vitun kouluun siis juosta taas täytyy.
Tunnit poika nukkuu univelkoja pois,
miettii et ilman tätä parempi paikka ois
tää maailma mut täällon pakko käydä jos yrittää pärjätä,
ellei halua aikuisena kaduilla kerjätä.
Se yrittää keskittyä muttei jaksa sinnitellä,
kuitenkin silmät auki pitää pinnistelemällä,
opettaja ja luokka katsoo sua huolestuneena,
kun makaat kannella pulpetin kasvot harmaantuneina.
Koulun loppuessa menee suoraa taakse nurkan,
sylkäisee pois ikivanhan purkan,
ja savukkeen sytyttää ja varoo ettei kukaan nää,
kun ei voi kymmenettä kertaa kärähtää,
kotiin talsii hitaasti nikotiinikännissä,
makaa huoneessa harmaavalkoisessa, värittömässä,
onko hänestä värisokea tullut,
vai onko silmistä värikalvot umpeutunut,
siinä makaa koko päivän, illalla vaihtaa vaatteet,
istuu sängyllä ja vetää auki ranteet,
ristii kädet; jumala mä olen pahoillani,
mutten luota suhun et turvannut mua avullasi.
Sulkee silmät vetää peiton korviin,
vaihtuu unet peloista painajaisiin.

Heaven and the Hell.

Tää oli sit viimeinen tikki,
oon sisältä hajalla, rikki.
Sielu paskana ja myyty,
saatanalle hävitty.
Itku ei enää auta,
vittu, saatana jumalauta.
Suljen silmät että tunnen,
äänet pois, silti kuulen.
Huokaan syvään heitän peilin seinään,
otan käteen mun hopeisen seivään.
Lävistän kehoni, verta valuu yli,
kuolema, anna mulle sun luinen syli.

Enkeli.

Enkelin pienet siivet katkenneet,
liian monta kertaa surun sisäänsä sulkeneet,
avara maailma otti vastaan kivun kanssa,
ei siltikään makaa vielä enkeli haudassa.
Enkelin pieni mieli on särkynyt,
käsivarsia rikkova veri ei hävinnyt,
lapsen sydämen paha maailma tuhosi,
jos kipu nuoli olisi sanottaisiin "osui ja upposi".
Enkelin pienet haaveet kadonneet,
mustan mielen syvyyksiin hukkuneet,
kuolevainen mieli kanssa laahustaa,
sana kuolema mieltä ja kasvoja varjostaa.
Enkelin pienen sydämen voi pelastaa,
pahalta maailmalta suojella ja auttaa,
ei toivo ole pois vielä valunut,
vaikkei enkeli apua koskaan halunnut.

Stranger.

Outo yhteensattuma,
makaa maassa kivuttomana,
odottaen poimijaansa,
onnenonkijaa likaisinta.

Outo toivonpilkahdus,
viimeinen on odotus,
katsoo kauneinta vihaajaansa,
totuutta ruminta maailmassa.

Outo hetki hyvästellä,
silmiin katsoa ja kätellä,
viimeinen luoti on kaunein,
olenhan jo haurain.

Outo totuus valheessa,
tuhat katsetta surussa,
katkovat ajatuksenkulun,
sulkevat viimeisen luvun.

Sisko Anoreksia.

Huuhdo muistosi pois kaiken muun mukana,
et kai halua muistaa aikoja joina kukaan ei ollut tukena,
vaan yksin piti selvitä päivästä jokaisesta,
hetkistä kivuliaista, satuttavista katseista.

Voit ikuisesti peilikuvaasi tuijottaa,
mutta se ei tee sinusta koskaan parempaa,
laihuus ei synny muuten kuin raa'alla työllä,
rangaistuksena voit käyttää iskuja vyöllä,
silloin kun satut liian paljon syömään,
pääset itseäsi vatsaan monta kertaa lyömään.

Sisko, mut pelasta, pulasta pois auta,
tai älä oikeastaan huolehdi, pärjään aina,
sisko, mut unohda, älä itseäsi satuta,
tai anna mun kuolla, jos haluat; tapa.

Anoreksia minut hukuttaa,
ei auttanutkaan mun siskoni taaskaan,
se minut hautaan saattaa,
en pääse elämään uudestaan.
Sisko miksi kaiken tämän opetit,
minun elämäni liian aikaisin lopetit?

Siskoni anoreksia, kiitos kaikesta,
ei muistella, ei puhuta tästä paskasta,
vaan jatketaan elämää taivaassa,
me ollaan ikuisesti turvassa,
ruoka ei meitä tänne seuraa, ei se tänne pääse,
tehtävä on maan päällä ikuisesti elää sen.

Päänsisäinen itsemurha.

Kannan kasvoillani maskia, paljon rekvisiittaa,
surun kuvioimaa, onnettoman nuoren viittaa,
en välitä kenenkään sanoista, en ajatuksista,
olen luodinkestävä, en kuole luodeista.
Tunnen silti kaiken kivun, mutten sitä näytä,
mulle opetettiin; tuska sisälläsi säilytä,
että elämässä pärjäät, et saa heikon mainetta,
niin voit kulkea joka paikassa surutta.
Huono ohje, nyt sen viimeinkin huomaa,
kun mun kädet joka ilta verestä vuotaa,
sabotoitte liikaa mun muistoja ja mieltä,
enää ei voi tehdä niinkuin lapsena ja näyttää kieltä,
päänsisäinen mielenosoitus josta ei tiedä kukaan,
mä lähden pian ystäväni kuoleman mukaan.
Älkää muistelko, se olisi täysin turhaa,
enää ette voi vaikuttaa, tää on jo itsemurhaa.

Kosketus.

Ihmiset odottavat että pääset yli,
jos haluat lohdutusta sulle on aina avoin syli.
Mutta mitä luulet, toimiiko se kun pelkäät liikaa,
näet jokaisessa ihmisessä samaa vikaa,
kuin niissä pahoissa jammu-sedissä joista,
äidit jauhaa ja varoittaa niiden namuista,
joilla ne sut autoon houkuttelee ja sitten satuttaa,
enempää ei kerro, se pientä lasta järkyttää saattaa.
Mä tiedän ihmisiä joille liikaa on käynyt,
joita joku on nurkan takana hämärässä väijynyt,
menneet liian pitkälle, uhrin jättäneet maahan,
odottaneet heidän jonain päivänä unohtavan.
Mutta se kipu syöpyy ihmisten pieneen mieleen,
paikoissa, joissa liikaa on ihmisiä he jäävät ovenpieleen,
he välttelevät ihmisiä ja heidän kosketuksia,
jotain selittävät, kun eivät halua halauksia.
Sun tuskalle on muut ihmiset sokeita,
vaikka onhan niitäkin joiden aivot on nopeita,
ja ne huomaavat sun maskin alla tuskan häilyvän,
näkevät sen arvista joita hihan alla tiedät säilyvän,
Sun muistoille on muut ihmiset sokeita,
vaikka onhan niitäkin joissa on jotain samnkaltaista,
ehkä he ovat samaa aikoinaan kokeneet,
mutta kaiken pitkäksi aikaa sisimpäänsä haudanneet.
Muiden on turha satutettuja ymmärtää,
eiväthän he tunne sen aiheuttamaa häpeää,
kun joku sut on kokonaan pelolla vallannut,
hetken aikaa sua ja sun kehoasi hallinnut.
Tuska on ikuista mutta sitä voit lievittää,
haavoja mielestäsi hitaasti pois häivyttää.

Väsynyt.

Mitä tapahtuu kun ihminen väsähtää,
loppuun palaa, eikä halua enää elää?
Pitääkö se yksin jättää ja antaa sen kuolla,
yksin palasia elämästä pois vuolla.
Onko väärin yrittää tukea ja auttaa,
auttaa vesille laskeen kaarnalauttaa.
Mutta entä jos keskellä merta odottaa tuho,
jos sä hukutkin mereen, tai sattuu lauttapalo?
Mä tulen sun mukaan vaikka maailman ääriin,
enkä päästä sua teille, jotka johtaa paikkoihin vääriin.
Mä suojelen sua kuin enkeli lastaan,
kävelen sua pimeillä kujilla vastaan,
silmäsi suojaan kun lumi maahan valahtaa,
murhaajat ja kaiken pahan puolestasi voin paljastaa.
Jos sä silti väsyt elämään, niin mä sulle lupaan;
vien sut paikkaan, pahoilta ihmisiltä turvaan.
Ettei kukaan sua voi satuttaa,
että voit itsesi ja mielesi siellä parantaa.
En anna kenenkään sua koskaan satuttaa,
kunhan lupaat ettet koskaan aio luovuttaa.

Peilin tyttö.

Hikipisarat valuvat pitkin otsaani, alas kasvoille.
Seison huoneeni kokovartalopeilin edessä, tuijotan tuota tuntematonta tyttöä, joka katsoo minua silmiin,
silmiin ja päästä varpaisiin. Muistan hyvin ajan, kun hän katsoi meikkiä, hiuksiani, jotka ovat ohentuneet, ihoa
joka ennen oli lähes virheetön.

Suljen silmäni ja huokaan syvään. Seison paikoillani jonkin aikaa, havahdun, kun tunnen kosketuksen olkapäilläni.
Säikähdän, suoraa edessäni on peilini tyttö.
"Shh.. rauhoitu pikkuinen, minä autan sinua.." Hän hymyilee.
Hän suutelee minua, ei, hän imee ruuat, jotka söin aiemmin suoraa itseensä.
Tuijotan häkeltyneenä tyttöä, joka hymyilee minulle. Hänen vatsansa on turvonnut, minun on jälleen tyhjä. SUljen
silmäni, ja kun avaan ne, tyttö on peilin sisällä.

Tyttö todellakin auttoi minua, hän tuli mukaan lenkeille, hän juoksutti minua joka päivä kovempaa, joka hetki
nopeamaa, joka päivä pidemmän matkan. Hän kuiski korvieni juuressa, mitä ruoka tekee minulle, etten söisi niin paljoa.
Hän imi ruoat itseensä iltaisin, ja kehui minua, siitä, miten hyvin suoriudun.
Minä huomasin, kuinka peilin tyttö suureni.

Vuosi kului, tietämättäni olin peilin tytön avustuksella päässyt eroon ruoan kauheuksista.
Jos söin, tyttö auttoi minua oksentamaan, hän neuvoi, millä saan tökittyä kurkkuani, hän opetti piilottamaan jäljet,
jotka tulivat minun rangaistessani itseäni.
Mutta peilin tyttö, hän oli lihava, hän ei mahtunut peilin karmeista ulos. Minua oksetti katsoa tyttöä. Oli minun vikani,
että hän oli siinä tilassa. Niin aloin laihduttamaan.

Juoksin päivittäin pidemmän lenkin, yksin. Minä söin joka päivä vähemmän, minä tein joka ilta satoja vatsalihaksia enemmän
kuin ennen. Huomasin, kuinka peilin tyttö alkoi vähitellen hymyillä, hän laihtui.
Olin kateellinen, sillä itse olin isompi kuin hän. Aloin kilpailemaan, oksensin salaa. Mutta silti, tyttö pieneni.

Heräsin valkeasta huoneesta, enkä nähnyt peilin tyttöä. Etsin epätoivoisesti katseellani peiliä. Sen minä löysinkin.
Sinireunainen peili käytävän päässä. Kävelin sen luokse, ihmettelin, miksi oloni oli niin hutera.
Viimeinen pääsin peilin luokse. Tyttö katsoi minua suoraan silmiin.
"Katso, mitä teit minulle..." Hän itki. Halusin lohduttaa tyttöä, mutta en päässyt peilin läpi. Käännyin, lupasin tulla
uudestaan. Petin lupaukseni...

Pyörryin kesken matkan valkoiseen huoneeseen. Joukko hoitajia juoksi luokseni. Herätessäni tajusin, etten ollut edes miettinyt,
missä olin. Se selvisi pian, sairaalan tiputus, saisin pian lähetteen suljetulle osastolle.
En nähnyt peilin tyttöä pitkään aikaan. Sinireunainen peili oli kaukana, minua ei päästetty nousemaan ylös vuoteesta.

Viimein pääsin ulos, takaisin kotiini. Heti ensimmäisenä juoksin katsomaan peilin tyttöä, jota olin ikävöinyt.
Peilin luokse päästyäni huomasin tytön katsovan minua vihaisesti.
"Sinä et ottanut apuani vastaan, pilasit kaiken!"
Kyyneleet tulvivat silmiini, se oli totta. Tyttö ei mahtunut taaskaan peilistä ulos. Halusin halata tyttöä, oli minun
vuoroni auttaa häntä, jälleen. Hetken mielijohteesta syöksyin päin peiliä. Mutten koskaan päässyt peilimaailmaan.

Viimeiset hetkeni, muistan ne vain hämärästi. Verilammikko, ambulanssimiehiä... valkoinen valo.

Juoksen tytön kanssa kilpaa pellolla, vasta nyt ymmärrän, tyttöä ei ollut olemassa.
Häntä ei voi koskettaa, mutta hänellä on nimi. Hänen nimensä on Anoreksia. Minä rakastan häntä kuin sisartani.
Ja hän minua. Vaikkei hän ole oikea, voin puhua hänelle, hän voi puhua minulle. Taivaassa.

Kasvoton.

Kävelen pitkin loputonta käytävää.
Sen reunoilla on kuvia, mutten saa niistä selvää. Silmäni ovat sumeat, tuntuu kuin sokeutuisin.
Katson taaksepäin, en näe käytävän alkua, ja kun katson eteenpäin, näen vain mustaa, varjojen muodostamaa mustaa.
Huokaan ja jatkan matkaa. Pysähdyn tuijottamaan kuvia. Kuvien henklilö on lihava.
Annan katseeni kiertää eteenpäin kuvissa, innostukseni niitä kohtaan syvenee.
Kävelen eteenpäin nopeampaa kuin aiemmin.
Jokainen kuva hymyilee ja katsoo minua. Niissä on jotain tuttua.. jotain niin tuttua...
Samalla kaikki on liian vierasta.

Huomaan kuvien tytön hymyn hyytyvän, huomaan solisluiden tunkeutuvan ihon lävitse.
Katson kuvia pelästyneenä, mitä tytölle tapahtuu? Mutta samalla tunnen jotain magneettista vetävyyttä, samankaltaisuutta kuvia kohtaan.
Jokainen kävelty minuutti näyttää enemmän kuvia, jokainen kuva näyttää enemmän tytön tuskaa. Kuvat muuttuvat entistä surullisemmiksi, jokainen kuva näyttää enemmän kipua, ne näyttävät tytön elämänkaarta. Jokainen paha muisto on muutettu täksi.
Seinä alkaa harmaantumaan. En huomaa sitä, minä en välitä. Tuijotan tytön luita.
Käsiä, jotka kuristavat paperinohutta kaulaa.
Jalkoja, jotka ovat kuin kurjenjalat.

Viimen päädyn seinän eteen. Seinä on musta, ja sillä rikkuu iso kuva. Sen ympärillä on kuvia, paperisia, revittyjä sivuja yhteenliitettyinä.
Katson isointa kuvaa, huomaan sen olevan peili. Kyyneleet tulvivat silmiini, muistot halkaisevat pääni. Kuvien tyttö olin minä. Peilikuva, joka katsoo minua surumielisenä, ei, en se voi olla minä. Lysähdän maahan ja hautaan kasvot käsiini.

Joku nostaa minut pinnalle. Sairaalan tuoksu on ensimmäinen asia, jonka tunnen.
Avaan silmäni hitaasti, se on tuskallista. Sairaala... sairaala. Olen sairaalassa.
Nostan hitaasti peittoa yltäni. Olen kuin luuranko, olen luuranko.
Katsahdan vieressäni olevaa sykettä mittaavaa laitetta. Käyrä hyppii iloisesti.
Tuijotan sitä hypnoottisesti, hymähdän. Silmissäni mustuu, pyörryn nauraen.
Peili edessäni särkyy tuhansiksi sirpaleksi.
Veri valuu silmistäni, kyynelten sijaan.
Ihmisten hälinä ympärilläni ei tunnu miltään. Tuntuu kuin tuuli vetäisi minua pois.
Sykelaite ei enää hyppele, se makaa paikallaan, kuten minäkin. Hymyilen.

Hello.

Annan kyyneleiden valua poskiani pitkin,
en muistele iltaa jona eka kertaa itkin,
annoin käsieni verta vuotaa, tyhjäksi vuotaa,
samalla kun kasvoni mun kivusta huutaa.
En välitä, en apuasi ota vaikka tarjoat,
ei auta mua mikään, turhaan katseeni varjoat.
Unohda jo minut, riistän elämäni pian,
koska merkit näyttää joka ikisen vian.
Nousen ylös, vedän savua henkeen,
heitän tumpit lattialle, odotan et kuolen tuleen.

Koska ei mua voinut palokunta pelastaa,
palavana makaan keskellä lattiaa.
Hautajaiset mielessäni kuvasarjana nään,
huomaan ihmisten joukossa sinun itkevän,
kierin hetken, tuli ympäriltäni sammuu,
vaikka samalla päässä ääänet kiljuu;
älä enää luovuta, sä kuolet kuitenkin,
hetken hyväksi oisit voinut käyttää, tämänkin.
Nousen ylös, pyöritän hitaasti päätä,
tuntuu kuin olisi mun sieluni jäätä.

Huone tyhjä mua takaisin katsoo katson sitä,
ei huomaa kukaa, ei koskaa ajattelen mitä,
mitä vain, ei mua enää mikään voi suojella,
jatkan ikuisesti tätä leikkiä tulella.
Annan elämäni juosta, astun altaaseen,
vedän monta pitkää viiltoa ranteeseen,
kirkas vesi muuttuu verenpunaiseksi,
rannetta koristaa sana; anteeksi.
Hautajaiset katson pilven päältä,
olen onnellinen että pääsin pois sieltä.

Me against with anorexia.

Istu hämärässä, valon hämärässä ja katso pimeää,
eikö satutakkin, eikö käykkin kipeää?
Onko veresi jo liian usein valtimosta valunut,
kylmyys luitasi, mieltäsi, sun kehoasi kolunnut.
Onko pakko nähd kaikki paska täällä maan päällä,
kävelenkö ihan yksin elämäni jäällä,
onko pakko juosta joka sekunti kovempaa,
että elämässä pysyy mukana ja sen kiinni saa?

Eikö voisi hetkeä hengähtää ja levähtää,
hetkeksi silmät ummistaa ja ilmaa henkeen vetää?
Ei ei koskaan enää, sanoo anoreksiani,
enhän minäkään koskaan petä kaveriani,
se tarkoittaa sinua, siis sinua aina,
kunnes et edes kahta kilogrammaa paina.
Se tuskin koskaan luovuttaa, se sinut kiinni aina saa,
onko todellakin liian mahdotonta tätä lopettaa?

Sulje silmät tunne tuska, valuta sun kyyneleesi,
veripisarat näet jotka valuu kylpyveteesi.
Makaat ikuisesti vedessä, on se sinun lämmin hautasi,
taivas nykyään on ainut lepopaikkasi.
Mietit olisiko joku tuona hetkenä auttaa,
ojentaa sulle käden, nostaa sinut jatkaan matkaa.
Kukaanhan ei tiennyt, on syy yksin sinun,
sillä minä olen kuolema, nyt on elämäsi minun.

Fairytale gone bad.

Katso, taivaalla lentää pieni linnunpoikanen,
sen vieressä on pieni siniruutuperhonen.
Onko kevät tulossa, iskeekö se oven takana,
vai tummuuko lumi vain auringon avulla?
Tahtooko joku sinut pulasta pois avittaa,
elämän verhoa hetkeksi raottaa.
Koska sinä oelt kuollut, kuollut niinkuin vanha puu,
tuhat pienenpientä kidettä sun haavoistas muodostuu.
Katso katso, vika kerta varmaan kun me näämme,
hetkeksi vain tähän kohtaan kahdenkesken jäämme.
Koskaan emme puhuneet, vain pari kertaa tavanneet,
silloinkin vain katsoimme toisiamme, ja pullot avanneet.
Viinaa kurkusta alas, mansikan kitkerä maku,
maksoi vähän liikaa taaskin kerran tämä haku.
Tunteet viimeiset nyt hukkuu, jäljelle jää tää kaikki paska,
nyt me juostaan yhdessä käsikädessä junaradalle koska
masennus vie voimamme, heikoksi meidät tekee,
koska kuolema heti meidät tahtoo täältä vekee.
Hiljaa kuuntelemme, viime hetken tärinät tunnemme,
pian kyynelvirtojen värinät kuulemme.
Herätään ja tunnetaan, kaikki tämä muistetaan,
skitsofrenia meillä leikki, se taas huomataan.
Viimeinen reissu, viimeinen sairaalakäynti,
ensikerralla onnistuu elämämme vienti.

Don't touch me, i'm broken.

Akeleet isäsi iltamyöhään kuuli,
iski sinut pahki oveen, vertavuotava huuli.
Kyynelvirtoja nielemällä yli tästä pääset,
kahden viikon sisällä sä isä yksin jäänet.
Junarata, kaunis rata, kiitää ohi sata junaa,
jokaikisessä vaunussa on sata matkustajaa.
Ahtaus huokuu läpi koko metallikuoren,
pysäyttäisin jokaisen, niinkuin jäävuoren.

Kahden viikon päästä isä yksin tikkuja vuolet,
mietit, mietit ihan yksin loppuuko nää vuodet,
joskus mutta unohdat mut vähän liian pian,
silmistäsi näen elämäsi jokaikisen vian.
Harmaat hiukset, harmaat kasvot,
haavat niitä vasten, kaikki iskut.
Lapsuutesi muistot arvissasi häilyvät,
kipeinä liian pienen pojan muistot säilyvät.

Katse hylkii jokaista, hauta-arkku makaa maassa,
pappi kertoo sanoo jumala näin raamatussa;
maasta olet tullut ja maaksi sinä muutut.
Isä kiljuu yksin, veli sanoo sinä raivostut.
Isku vasten kylkiä, on uuden uhrin vuoro,
itkee taivaassa muiden kuolleiden kuoro.
On hullu mies taas vapaana ei auta poikaa kukaan,
lähtee lapsi yksin vapaana siskonsa mukaan.

Höyhenet.

Haavat käsissäni,
arvet kasvoissani.
minut maahan alistavat,
virheistäni muistuttavat.
Pakko olla, pakko olla,
höyhenlapsi, painona nolla.

Hauta anoreksian,
näyttää jokaisen vian.
Sinun juostava on,
vaikka oletkin voimaton.
Pakko olla, pakko olla,
höyhenlapsi, painona nolla.


Varjona taas kuljen,
muilta mieleni suljen.
On tyhjä jo pääni,
enkä jatka elämääni.
Pakko olla, pakko olla,
höyhenlapsi, painona nolla.

Kaiken näen valuvan pois,
ei huonommin tää olla vois?
Tuhosin oman elämän,
enää nään vain hämärän.
Pakko olla, pakko olla,
höyhenlapsi, painona nolla.

Life

Ei elämää minulle tarkoitettu,
sen suuntaa ei koskaan kartoitettu.
Minun tieni on kuolla nuorena pois,
Joku muu mua siinä auttaa vois.
Avun ystäviltäni aina saan,
Ovat he valmiita auttamaan.
Nyt hautaani kaivamme,
multaa päälleni lapamme.
En enää hengitä,
en enää hengitä.

Silmätkin tulvivat ohi estoitta.

Ehkä on aika irrottautua,
tulvan mukana hukuttautua?
Juoksuhiekkaan kadota,
ei sen seasta sua pois ongita.
Hukkua hiekkaan tai veteen,
kunhan jonkun muun eteen.
Muille aiheuttaisin kai traumat,
hekin näkisivät silloin omat kaunat.

Fish and chips - cause I'm vege.

Kala kuivalla maalla,
kuolee hiekkaan hukkumalla.
Henkeä ei kiduksilla saa,
kuolemaa voi jo odottaa.
Kuka kalan veteen nostaisi,
pienen kalan hengen pelastaisi?


Kala kuivalla maalla,
kuolee hiekkaan hukkumalla.
Viimeiset henkäykset vetänyt on,
sätkintä on jo loppumaton.
Kuka kalan hiekalla paistaa,
pienen kalan henkäykset haistaa?

Kala kuivalla maalla,
kuolee hiekkaan hukkumalla.
Kituset jo väsyneet,
silmät lopen uupuneet.
Ei henkeä enää vedäkkään,
ei ole enää elämääkään.
Kuka kalan kuolemaan jätti,
pienen kalan elämän petti?

Panic kills us all

Paniikki on käsin kosketeltava,
muttei kenenkään katseltava.
Ei se sinua parempaan suuntaan vie,
loppuu kuin seinään ajatuksien tie.
Kyyneleet silmäkulvista tulvivat,
Pupillit kyyneltulvaan jo hukkuivat.
Rutistat itsesi pieneen kasaan,
ehkä vielä joku päivä tulet jaksamaan.

Don't kill yourself, angel.

Elämä alkaa ja elämä loppuu,
tähän ajatukseen ei kukaan voi tottuu.
Kirjoitan kuolevan ihmisen takia,
joka karkuun yrittää tätä elämän lakia.
Ei liian nuorena hän kuolla saa,
ei junaradalla elämäänsä lopettaa.
On liikaa kokematta, liikaa näkemättä,
mutta silti hän jättää elämänsä hyvästelemättä.


Väittää ettei enää pelastaa voi häntä,
sanoo että suojelee meitä pilven päältä.
Mutta sinne et vielä pääse noin pienenä,
sillä monet tahtoo pitää sut elävänä.
Lupaat puukon kohottaa ja kättäsi satuttaa,
kukaan ei voi auttaa, ei voi kipuasi poistaa.
Mutta vielä et pois lennä, et enkeliksi muutu,
elä turhaan itke, elä varsinkaan suutu.
Koska paikkas täällä maan päällä vielä on,
vielä vähän aikaa, ei elämä ole loppumaton.

Hyväksikäytetty.

Kädet ympärilläsi,
katseet kehollasi.
Kipu liian läheinen,
henkinen ja fyysinen.
Avuton ja neuvoton,
muisto liian aukoton.
Kipu liian läheinen,
tahto toisen ihmisen.

Kädet ympärilläsi,
katseet vartalollasi.
Joku koskettaa,
eikä tahdo lopettaa.
Silmät himon täyttämät,
sinuun arvet jättävät.
Kipu liian läheinen,
haavat toisen ihmisen.

Kädet ympärilläsi,
katseet ruumiillasi.
Sinut pois sysätään,
maahan yksin hylätään.
Sinut syövät sisältä,
kunnossa muiden silmissä.
Kipu liian läheinen,
teot toisen ihmisen.

Pinja.

Katseiden vanki
hukutettu kuin nurmeen hanki.
ikuisen masennuksen maa
voisi jo elämänsä lopettaa.
enkeleitä ei voi pelastaa,
ei syvältä pohjalta pois auttaa
sillä niitä ei ole olemassakaan,
eivät saduissa kuki kukatkaan.

katseiden uhri,
joka mielensä syövytti ja tuhri.
ikuisen kuoleman henki,
elämänsä tuhoava, pieni renki.
demoneita ei voi hukuttaa,
niiden olemassaoloa poistattaa.
sillä ne ovat olemassa,
mielissä tummimmissa.

katseiden kirous,
kyynelvirrat ja putous,
ikuista elämän virtaa,
halkoo tuhat harmaata siltaa.
Katseella voin jäädyttää,
jumalan ulos heittää.
Rinki on suljettu.
elämä tuhoon tuomittu?

Angels

Huoli muuttuu päivä päivältä uudemmaksi,
kyyneleet joka päivä hiukan suuremmaksi.
Voiko enkeli elämänsä pois pudottaa,
kuoleman kädenpuristusta yksin odottaa?
Siivet palaneina,
onni sirpaleina.
Ovatko siivet katkenneet,
raunioiksi muuttuneet,
onko enkeleitä olemassa,
elämässä ja kuolemassa?
Voiko enkelikin kuolla,
vuosi vuodelta elämää pois vuolla?

Childrens in our planet.

Pikkupoika, elä silmiä sulje,
pitkin rantaa kanssani kulje.
Pikkupoika, elä maailmaan mene,
saattaisi kaatua sun kaarnavene.
Pikkupoika, elä katsetta käännä,
mielesi hitaasti jätä ja väännä.
Pikkupoika, elä heitä kuule,
valheita todeksi ethän sä luule.
Pikkupoika, elä minua muista,
päätäsi käännä tai hitaasti puista.
Pikkupoika, tyhjennä mielesi,
että voin puhdistaa ruman kielesi.
Pikkupoika, elä katso sä pahaa,
himoitset silloin sä pelkästään rahaa.
Pikkupoika, elä kieltäsi poista,
oletko koskaan sä kuullut moista.
Poika pieni, hymyile jo sinäkin,
ehkä silloin teen sen minäkin.

Pikkutyttö, sä mekkosi vaihda,
peltoja, metsiä sä varo ja kaihda.
Pikkutyttö, ei britit sua pure,
would i say, that's so sure.
Pikkutyttö, katso sä maata,
kaunis se on, sen voin taata.
Pikkutyttö, se on vain paha uni,
ei satanut vielä ensilumi.
Pikkutyttö, sanoistani puno,
lyhyt, oma riimikäs runo.
Pikkutyttö, aina voit puhua,
jollekkin voit aina sä purkaa surua.
Tyttö pieni, sä katso taivasta,
onhan tää ilmakin vielä raikasta.

Lapsi maan, sä muista mun sanat,
mieleesi jätä, nää untuvavanat.
Lapsi taivaan, muistuta minua,
kun tähtiä katson, niin katson sinua.
Lapsi meidän, elä meitä kosketa,
auringossa kasvosi kauniiksi rusketa.
Lapsi pieni, sä meidät voit jättää,
et voi koskaan sun lupausta pettää.
Lapsi ilman, kulje sä siltaa,
varo hämärien pokujen kiltaa.
Lapsi maan, sä muista mun sanat,
ei hpilvet oo hattaraa, vaan taivaan kanat.

For anoreksia

Höyhenen kevyin askelin kiidän,
pitkin veden pintaa kiidän.
Siivilläni muita suojelin,
käsilläni heitä varjelin.
Minut kerran lävisti luoti,
kaikki vereni ulos vuoti.
Ja hautani äärellä kukaan ei käynyt,
Mitään ei minusta jäljelle jäänyt.
En enää henkäystä päästänyt ulos,
on tämä anoreksian lopputulos.
Silmät harmaat, elottomat, kuolleet,
niistä valon on pois nuolleet.
Ne jotka elämäni tuhosivat,
vaikka mukanani putosivat.
Mutta anteeksi annan,
vaikka muistoa kannan.
Sillä rakkaat,
nämä muistot mieleeni pakkaan.

Vuosi.

Kuljen hämärässä. Yksinäinen katulamppu valaisee sateista tietä, jonka lehdet ovat peittäneet. Syksy on saapunut.
On lokakuun kahdeksastoista päivä. Olen ulkona kuvaamassa.
Suljen silmäni ja annan vesipisaroiden valua pitkin kasvojani.
Vesi on kylmää - niin on ilmakin. Mutta minä rakastan syksyä.
Rakastan sitä hiljaisuutta, minkä kesän loppuminen aiheuttaa, sitä, kuinka ihmiset lukkiutuvat koteihinsa ja antavat minun kulkea lähes kokonaan yksin sateessa.
Katulamppu. Sen himmeässä, keltaisessa valossa näkyy hopeisia vesipisaroita. Kaunista... otan kameran käteeni - naps. Muisto on ikuistettu.

On ikävää muistella syksyä, kun on talvi ja pakkasmittari paukkuu kahdessakymmenessä miinusasteessa.
Vesisade on vaihtunut paksuihin lumikerroksiin, joiden seassa on mahdotonta pyöräillä. Joista muodostuu vesinoroja keväällä.

Talvi saa ihmiset masentumaan. Kaamosmasennus - sana, joka kertoo kaiken, jolla voi selittää surullisuuden.
Talvella on pakko pukeutua paksuihin vaatteisiin ja kärsiä siitä huolimatta kylmyydestä. Paksut kaulahuivit, villapipot ja lapaset.. toppatakit ja lasten toppa-asut täyttävät kaupat.

Kevät saa ihmiset nauramaan. On lämpimiä kausia, sitten vittuillaan kun on vähän kylmempi. Odotetaan, että keli lämpenee yli nollan, kymmeneen asteeseen. Sitten toppatakit nakataan nurkkaan ja otetaan tilalle hupparit, nahkatakit ja muut kevyet takintapaiset. Tietenkin on vanhuksia, jotka kulkevat yhä toppatakeissaan näyttäen igluilta.

Kesäaika alkaa - ihmiset hikoilevat ja nurisevat koulun penkeillä. Vittuillaan opettajille, kun tiedetään, että käytösnumerot on jo jaettu. Sitten päästäänkin jo pois - lomalle. Nukutaan päivät ja valvotaan yöt. Sekoillaan.

Ja niin on taas vuosi kulunut.

Seuraukset

Ehkä ensi kerralla.. ehkä ensi kerralla.
Sanat pyörivät mielessäni vinhaa vauhtia.
Seison laajan lehtihyllyn edessä, kotini lähellä sijaitsevassa kaupassa. Käteni tärisevät. Kuuntelen.
Nauru kantautuu kassojen takaa pelikoneilta.
Luokkamme pojat pelaavat täällä usein.
Katson hyllyjen välistä pelikoneita - ketään ei näy.
Nauru kuuluu yhä, luulen että he ovat menossa pankin kautta ulos. Kävelen ympärilleni vilkuillen karkkihyllyille. Herätän varmaan epäilyksiä myyjissä. En välitä siitä.
Katson hyllyjä pitkään. Paniikki iskee, kun huomaan tuttuja - kyllä, pelikoneilta ulos ovat menossa luokkamme pojat. Käännyn ympäri ja hengitän syvään. Ahdistaa...
Odotan että he ovat lähteneet. Kuulen ulko-ovien rasahtavan kiinni. Katson paniikissa hyllyjä - uskallanko kokeilla?
Sieppaan hyllystä suklaalevyn ja kaksi tikkaria. Menen kassalle.
"Euro ja viisitoista senttiä" Myyjä sanoo kyllästyneenä.
Hengitän syvään ja koitan rauhoittua. Annan rahat miehelle.
Odotan vastarahat, ja paniikki lisääntyy. Survon ostokset laukkuuni ja otan vastarahat.
Kävelen nopeaa ulos.
Kun olen päässyt ovesta ulos, lähden juoksuun.
Ei - minä tein sen. Paniikki tulee takaisin.
"Mitä se myyjäkin ajattelee?! Pitää minua varmaan läskinä! Aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaargh. Miksi miksi miksi minä ostin noin paljon kaikkea!?"
Juoksen. Vauhtini hidastuu. Kävelen taas normaalisti.
"Kaikki on hyvin, jos en syö suklaata.. ihan kaikki..."
Juoksen loppumatkan kotiin. Kotona heitän laukun tuolin päälle ja hyppään sängylle. Paniikki.
"En enää koskaan osta suklaata kaupasta!"

Lasinen sydän.

Aamuaurinko huitoo säteillään verhojen välistä.
Valonsäteet kurottautuvat pitkin taivasta, verhojen ohi laskeutuessaan ne nuolevat pöydän pintaa. Osuettaan lasiseen joutseneen.. ne menevät läpi.
Tiedättekö, miksi lasiesineitä käsitellään varoen?
Etteivät ne hajoaisi, niin, lasi ei ole vahvaa.
Lasikin kestää hiukan iskuja, muttei loputtomiin. Lasi lohkeilee ja siitä irtoaa palasia.
Lasijoutseneen voi verrata ihmissydäntä. Isonkin ihmisen rinnassa on pieni sydän. Se on yhtä särkyvä kuin lasi.
Voit särkeä toisen ihmisen sydämen, sen voi yrittää korjata.
Liimata palaset yhteen. Tietenkin jää pieniä arpia, jotka peittyvät ajan mukana.
Lasiesineitä on erivärisiä. On sinisiä, punaisia ja niin edespäin. Sama pätee sydäntä, kun kolhit sydäntä tarpeeksi kauan, se saattaa mustua. Tunteet valuvat veren mukana pois.
Kaikki lasiesineet hajoavat aikanaan. Vaikka niitä pitäisi suojassa, esimerkiksi vitriinissä, siltikin. Jonain päivänä ne tulevat hajoamaan. Samoin kuten sydän. Kaikkien sydän lakkaa jonain päivänä lyömästä. Se on piilotettu totuus.
Viimein säteet halkaisevat pienen lasijoutseneni. Valo kimpoilee lasista ympäri huonetta, herättäen minutkin. Katson joutsenta, joka hohtaa pöydänreunallani. Hymyilen.

Menneisyys herätettiin henkiin.

Sattuu.
Kyyeneleet tulvivat silmiin, mutta ne on pakko niellä.
"En aio kuunnella tota sun valitusta."
Kerrankin olisin puhunut jotain siitä, mitä tunnen.
Ei. Ehkä minut on luotu kuuntelemaan. Olemaan.. vähän kuten voodoo-nukke. En saa tuntea kipua, mutta joudun kestämään muiden taakat. Mutta olen ansainnut jokaisen iskun.

Muistan, kun olin se lyhyin, seitsemänvuotias pikkutyttö ensimmäiseltä luokalta. KOulumme pihaa remontoitiin, ja vietimme välitunnit leikkien koulumme takakentällä.
Tai siis.. muut leikkivät. Minä istuin suuren pihlajan oksien keskellä, muodostaen kuvioita ruohosta, talvella lumesta, syksyllä pihlajan lehdistä.
Olin se, jolle ei opetettu leikkien sääntöjä - siksi en päässyt mukaan. Kun todistukset annettiin, olin iloinen, kesäloma. ".. On kuin pikkuprinsessa, pirteä ja mukava kaikille." Todistuksessa sanottiin.

Yhä blondi, edelleen lyhyin, kolmannen luokan oppilas.
Luokalle oli tullut muutamia uusia oppilaita.
Koko luokka leikki yhdessä mustaa miestä, tota rasistisella nimellä varustettua leikkiä koulun pihalla, joka oli valmistunut kesällä. Arvatkaa, kuka joutui aina olemaan hippa? Kyllä, minä, luokan hitain juoksija.
Kaikki nauroivat, kun en viidessätoista minuutissa ollut saanut kuin yhden kiinni. Samana vuonna tutustuin esikoulusta tuttuun tyttöön. Meistä tuli parhaat ystävät. Joina pysyimmekin. Muutama kuukautta, joiden aikana vietin päivät hänen luonaan, jossa leikimme yhdessä nukeilla ja legoilla. Sitten kuvioihin astui toinen tyttö. Tapahtui asioita, joiden vuoksi olen nykyisin tässä kunnossa.

Oransseilla hiuksilla ja silmälaseilla varustettu tyttö viidenneltä luokalta. Koulukiusaaminen jatkui. Nyt myös väkivalta oli tullut mukaan luokan uuden tytön mukana. "Itkupilli!" Isku kylkeen, potku jalkaan.
Raahaudun välitunniksi vessaan. Itkemään. Ainut muisto, joka ei liity tuohon, on se, kun teimme viiden hengen ryhmässä uskonnontyötä. Olimme käytävällä, ja tytöt naurattivat minua. Snabiksi kutsuttu poika, luokan suosituin, alkaa tietekin imitoimaan puheääntäni ja nauruani. Siitä asti luokan pojat - ja muutamat tytötkin imitoivat ääntäni. Tuona vuonna numeroni laskivat - enkä enää hymyillyt tai nauranut. Olin aivan hiljaa.

Seitsemäs luokka, yläaste. Mustahiuksinen emolapsi. Hymyilee vienosti. "Läskinaama!" väkivaltaisen tytön suusta saa kuulla haukuntaa. Sitten astuu laihdutus esiin. Pieni laihdutuskuuri. Ihan pieni vain.. sen myötä tulevat 5. masennus ja anoreksia. Yhä haukutaan läskiksi. Läski. Läski. Se on uppoutunut päähäni, hakattu sinne kirveellä. Läksi. Enää en itke...

Nyt, kahdeksas vuosi. Yhä mustahiuksinen. Anoreksia nervosa, masennus, ahdistushäiriöinen nuori, minä siis, kirjoitan tätä. Katselen jalassani olevia haavoja, jotka muodostavat sanat; Hate you fat!
Tyttö joka ei tunne nälkää, voodoo- nukke.
Laihduttaja, josta ei tullutkaan laihaa. Kyyneleet kirpoavat, valuvat pitkin kasvoja silmäkulmista.
Elä itke, Typerys.. typerä.. Läski.