On lokakuun kahdeksastoista päivä. Olen ulkona kuvaamassa.
Suljen silmäni ja annan vesipisaroiden valua pitkin kasvojani.
Vesi on kylmää - niin on ilmakin. Mutta minä rakastan syksyä.
Rakastan sitä hiljaisuutta, minkä kesän loppuminen aiheuttaa, sitä, kuinka ihmiset lukkiutuvat koteihinsa ja antavat minun kulkea lähes kokonaan yksin sateessa.
Katulamppu. Sen himmeässä, keltaisessa valossa näkyy hopeisia vesipisaroita. Kaunista... otan kameran käteeni - naps. Muisto on ikuistettu.
On ikävää muistella syksyä, kun on talvi ja pakkasmittari paukkuu kahdessakymmenessä miinusasteessa.
Vesisade on vaihtunut paksuihin lumikerroksiin, joiden seassa on mahdotonta pyöräillä. Joista muodostuu vesinoroja keväällä.
Talvi saa ihmiset masentumaan. Kaamosmasennus - sana, joka kertoo kaiken, jolla voi selittää surullisuuden.
Talvella on pakko pukeutua paksuihin vaatteisiin ja kärsiä siitä huolimatta kylmyydestä. Paksut kaulahuivit, villapipot ja lapaset.. toppatakit ja lasten toppa-asut täyttävät kaupat.
Kevät saa ihmiset nauramaan. On lämpimiä kausia, sitten vittuillaan kun on vähän kylmempi. Odotetaan, että keli lämpenee yli nollan, kymmeneen asteeseen. Sitten toppatakit nakataan nurkkaan ja otetaan tilalle hupparit, nahkatakit ja muut kevyet takintapaiset. Tietenkin on vanhuksia, jotka kulkevat yhä toppatakeissaan näyttäen igluilta.
Kesäaika alkaa - ihmiset hikoilevat ja nurisevat koulun penkeillä. Vittuillaan opettajille, kun tiedetään, että käytösnumerot on jo jaettu. Sitten päästäänkin jo pois - lomalle. Nukutaan päivät ja valvotaan yöt. Sekoillaan.
Ja niin on taas vuosi kulunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti