Hyvää joulua ja onnellista uuttavuotta?

Sytytän tulitikun palamaan.
18..19..20. Kaksikymmentä tuikkua palavat
pimeässä huoneessani.
Kuulen joululaululen soivan jossain päin taloa.
Tunget kuulokkeet päähäni.
"Under my umbrella ella ella .." Vanilla sky:n umbrella.
Jouluinen tunnelma peittyy mielessäni piirtyvään kuvaan
Syksystä ja vesisateesta.
Hengitän syvään ja otan hammastikkurasian tyynyn alta.
Otan tuhkakupin viereeni sängylle ja kaadan hammastikut sinne.
Pian kaunis minirovio palaakin tuhkakupissa. Katselen kun se loistaa.
Vihaan joulua. Vihaan. Vihaan VIHAAN.
Materian ja kiireiden täyttämää aikaa. Valitusta siitä,
miten ei ole rahaa lahjoihin, ei aikaa jouluruokien
ja joulusiivouksen hoitamiseen.
Vihaan sitä teennäistä hymyilyä, minkä joulupukki saa aikaan.
Se typerä parrakas mies, joka hohottaa naurettavalla
äänellä lasten jouluelokuvissa.
Vihaan naurettavaa, vihreää muovikuustamme, jonne
sisko ripustaa vanhempien kanssa kiiltäviä lasipalloja.
Kuusta, jonka alle laitetaan kasa paketteja.
Kuusta, jonka takia kuntolaite viedään varastoon.
Vihaan lahjapaketteja, joita annetaan kaikille.
Sitten pitää väläyttää onnellisin hymy ja kiittää.
Avata kotona perheen keskellä materiantäytteinen paketti,
suklaata, sukkia.. Kaikkea mahdollista.
Katson patterin päällä lojuvaa suklaarasiaa.
Suklaat koristavat roskapöntön pohjaa.
Konvehtien päällyspaperit koristavat huonetta.
Kuvottavaa.. hyvin kuvottavaa katsoa.
Lisään tulitikkuja mininuotiooni.
Katselen kun se leimuaa. Liekit nuolevat iloisesti
puisia hammastikkuja.
Nousen ylös ja menen parvekkeelleni.
Sytytän tupakan ja vedän savua henkeen.
Kaadan vieressäni olevaan lasiin viiniä, jonka varastin vanhemmiltani.
"Hyvää joulua ja onnellista uuttavuotta!"
Kohotan lasia ja puhallan savua ilmaan.
Juon lasin kerralla tyhjäksi.
".. Hyvää joulua.."

Silmänruokaa.

Katso peiliin ja koe murha
katse tyhjä ja täysin turha
Lookbook sielusi tyhjäksi lypsää
tarkistaa joko on kuolema kypsää
Hitaasti kenkiä yhteen rutistaa
nielua, katsetta, mieltäkin kuristaa
Kyyneleet kasvoja pitkin vuotaa
pöydälle eteesi kun työnnetään ruokaa.
vessassa rumassa pois kaiken oksennat
silmäsi peilin edessä tummennat
ja hitaasti poistut ja hymyilet;
kaikki on hyvin, niinkuin eilen.

Ilman.

Kipu ilman kyyneliä, on kuin meri ilman vettä,
Talvi lumeton, kuin ihminen kädettä.
Ja taivas ilman sineä, kuin luuranko ilman luita.
Sydän ilman onnea on kuin maa ilman puita.
Silmät ilman loistoa kuten lintu ilman sulkia,
Puro ilman solinaa on kuin pelto ilman olkia.
Ja ihminen ilman mieltä on kuin kissa ilman kieltä,
ja tunteet voimme haudata pois meidän muiden tieltä.

Sun will shine, one day. I promise.

Vihreät silmät täyttyivät kyynelistä.
Mustat pisarat valuivat pitkin poskia.
Mitä joku sanoisi jos näkisi minut nyt?
- Ei kukaan sinua näe...
Kyyneleet saavuttivat paidanhelman.
Tyttö avasi radion. With or without me.
Laulun sanat soivat radiosta, haudaten kaikki äänet.
Päivä toisensa jälkeen. Hitaasti kuluivat tunnit.
Kukaan ei huomannut koskaan mitään.
Paha olo pakkautui hänen sisälleen. Päivästä päivään tuo möykky kasvoi suuremmaksi. Lopulta.. lopulta se tuntui ylitsepääsemättömältä.
Punaiset juovat käsissä ja jaloissa saivat pahan olon aina hetkittäin, lyhyiksi hetkiksi pois. Kipua hän ei tuntenut. Kyyneleet eivät virranneet. Vain tuska valui ulos. Pieninä noroina, veren mukana.
Päivisin hän väläytti tekohymyn. Kukaan ei saisi nähdä läpi. Ajoittain joku huomasi, ja kysyi tytön vointia.
Tytöllä ei ollut mitään hätää, niin hän sanoi.
Eivätkä he kysyneet enää.
Kuolema oli ajatus, joka täytti tytön mielen. Itsetuho vahvisti toivetta kuolemasta. Se viimeinen, oljenkorreksi kutsuttu. Kielletty puheenaihe. Apuakaan tyttö ei halunnut. Yksin piti pärjätä.
Vaikka elämä näyttikin kaiken pahana, mustana, auringon kellertävät säteet loistivat himmeinä pilviverhon takana.

Verenjano.

Pimeä syysilta. Täydellinen, pilvetön taivas.
Täysikuu.
Huokaan nautinnollisesti.
Kävelen hitaasti eteenpäin etsien sopivaa uhria.
Ihmisiä on vielä liikkeellä liikaa.
Istun puiston penkille odottamaan.
Aika kuluu.
Baarin ovi käy nopeaa. Ihmiset tulevat ulos ja huojuvat.
Nauru kuuluu kadun toiselle puolelle asti.
Suljen silmäni.
"Turhauttavaa.." ajattelen.
"Aika kuluu nopeampaa kun suljen silmäni", ajattelen.
"Mutta en voi etsiä saalista silmät ummessa."
Huokaus.
Avaan silmäni ja tuijotan tiiviisti baarin ovea.
Vartin yli yksi. Baarin edustalla on käynnissä tappelu.
Poliisi käy noutamassa toisen tappelijoista.
Samalla näen täydellisen uhrin.
Nousen ylös ja lähden seuraamaan tyttöä.
Tuuli puhaltaa ja liikuttaa maassa olevia lehtiä.
Tyttö vetää puseronsa tiukemmin ympärilleen.
Sivukuja. Sinne tyttö kääntyy.
Seuraan häntä muutamien metrien päässä.
Tyttö huomaa minut. Hermostuu.
Hän kävelee nopeampaa.
Otan muutaman nopean askelen häntä kohti.
Painan hänet vasten seinää.
Tytön silmissä paistaa pelko.
Painan hampaani hänen kaulalleen.
Tunnen kiihtyneen pulssin.
Puren. Veri maistuu uskomattomalta.
Tunnen kuinka tytön ruumis lysähtää maahan.
Imen kaiken. Kaiken veren pois.
Heitän ruumiin roska-astioiden sekaan.
Hengitän syvään ja pyyhin suuni.
Lähden tyynesti, rauhallisesti pois kujalta.
Jatkan matkaani, kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Vampyyrityttö Jennifer

Istun autossa. Katson ulos ikkunasta. Ynähdän ääneen. Puita! Paljon havupuita joka puolella.
Laitan kuulokkeet korvilleni ja suljen silmäni. Muistelen miltä näytti Helsinki, kotini. Kuvittelen koulun, Saran ja Nellin ja koko muun entisen luokkani. Räväytän silmäni auki kun kuulen äidin äänen.
-Katso Adalmiina, uusi koulusi! äiti sanoo ja vilkaisen ulos.
- Kuin vankila.. mumisen hiljaa.
"Koulu.. ei voi olla!" ajattelen.
Helsingin ylä-aste oli ollut kaunis vanha keltainen puutalo. Kempeleen oli harmaa möykky.Sen edessä olevasta pyörämäärästä päättelin siellä olevan satoja oppilaita.
Ajoimme muuttoauton perässä kirkon ohi. Suljin taas silmäni aj laitoin kuulokkeet korville.Pian olimme kuitenkin jo perillä.
Katsoin taloa. Pidin hämmästykseni salassa, olin päättänyt olla kapinoiva ja vihainen muutosta. En halunnut asua kylässä, vaan Helsingissä, kaupungissa.
Talo oli valtava. Se oli kaksikerronksinen ja valkoinen. Piha oli suuri. Näin suurta en ollut helsingissä nähnyt.Muuttomiehet alkoivat raahata tavaroita ulos. Juoksin vanhempieni luo.
-Auta purkamisessa, Aada, isä sanoi. Hän oli alkanut kutsua minua Aadaksi, mikä oli mielestäni vain hyvä asia.
Isä antoi minulle suuren kukkaruukun. Vein sen ulko-oven viereen. Ovi oli auki. Menin sisälle. Aloin kierrellä taloa. Se oli valtava! Kiipesin portaat ylös yläkertaan. Löysin parvekkeen ja menin sinne. Katsoin ylöspäin. Näin ikkunan.
"Ullakko..." ajattelin.
Menin takaisin sisälle ja aloin etsiä portaita. Näin seinään upotetut tikkaat. Kiipesin ne ylös ja pääsin parvelle.
Parvi oli suuri punaseinäinen huone. Menin ikkunan luo. Katsoin alas.
Näytti hiukan kuin katsoisi alas kerrostalon ikkunasta.
-Wau.. kuiskasin ihailevasti.
-Pidätkö uudesta huoneestasi? äiti oli kiivennyt parvelle.
Nyökkäsin myöntävästi ja hymyilin.
Viikko kului nopeasti. Olimme vihdoin saaneet kaikki tavarat purettua. Istuin huoneeni sängyllä lukemassa Suosikkia. Nappasin sen välistä julisteen.
Teippasin seinälle Musen julisteen. Kuulin äidin kutsuvan minua. Menin alakertaan.
-Vilkaisehan kelloa. Se on jo yksitoista! Mene nukkumaan, sinun on mentävä huomena kouluun.
- Oletko jo valinnut vaatteesi? äiti jatkoi.
- Juu.. murahdin.
Kouluun! Menin takaisin huoneeseeni. Kaivoin kaapista mustat farkut ja ikivanhan harmaan hupparini. Nakkasin ne tuolille ja vaihdoin yöpuvun. Laitoin herätyskellon herättämään minut kuudeksi ja menin nukkumaan.
Heräsin kelloni pirinään. Huitaisin sen lattialle ja vetäisin farkut jalkaan. Menin keittiöön. Otin jääkaapista jogurtin ja menin katsomaan televisiota. Nakkasin purkin pöydälle ja menin vessaan siistimään mustaa kajalmeikkaustani ja kampasin pitkät punaiset hiukseni.
Sen jälkeen menin sulkemaan television ja vedin hupparin päälle. Otin laukun ja lähdin kouluun.
-Huomenta kaikki. Tässä on Adalmiina.
Mulkaisin parrakasta opettajaani. Hän ei näyttänyt huomaavan sitä.
Opettaja käski minut istumaan luokan perälle vampyyrin näköisen tytön viereen.
-Hei. Olen Aada. sanoin tytölle.
Tyttö säpsähti. Hän vilkaisi minua nopeaa ja käänsi päänsä pois. Hän otti kirjan laukustaan. Tyttö vetäisi paperin kirjan välistä ja alkoi tihrustamaan paperille jotain. Yritin nähdä mitä hän kirjoitti mutta hänen hiuksensa olivat edessä.
Näin hänen kuitenkin kirjoittavan jotain. Hyvin kauniilla vanhanaikaisella käsialalla.
Opettaja tömäytti eteeni paksun pinon kirjoja. Sitten hän katsoi vieressäni istuvaa tyttöä.
- Taitaa olla runotyttö taas vauhdissa. Annahan lappu minulle ja neuvo Adalminaa, hän sanoi ankaraan sävyyn.
Tyttö nyökkäsi ja taitteli paperin. Sitten hän antoi sen opettajalle ja loi katseen takaisin kohtaan missä paperi oli ollut. Opettaja käveli takaisin pitkän luokkamme toiseen päähän.
Tyttö alkoi kirjoittaa pulpettiin. Vilkaisin taululle johon opettaja oli kirjoittanut tehtäviä.
Tungin ylimääräiset kirjat laukkuuni ja aloin tehdä tehtäviä. Kellot soivat tunnin lopuksi. Kaikki juoksivat ulos. Vain minä jäin luokkaan. Katsoin tytön pulpettia. Siinä oli englanninkielinen, kyynelten tuhrima runo.
Viikko kului nopeasti. Istuin joka tunti saman kummallisen tytön vieressä. Ja joka tunti ilmestyi pulpettiin sama runo. Kyynelten tuhrimana.
Istuin koulun portaikossa. Oli välitunti. Katsoin alas hissin viereen, Vampyyrin näköinen tyttö istui siellä taas. Hän kuunteli musiikkia. Katsoin tyttöä tarkemmin. Hän oli hyvin kaunis. Hänellä oli pitköt mustat hiukset ja iso vaalea. Melkein valkoinen. Silmät tummanharmaat, kajaalin ja meikin peitossa.
Kävelin portaat alas tytön luo.
-Hei. Olen Ada. Kuka sinä olet? kysyin. Olin päättänyt saada selville tytön nimen.
- Jennifer.. tyttö kuiskasi.
- Olet se uusi tyttö.. hei. Asutko kylällä? hän jatkoi hiukan vahvemmalla äänellä.
-En.. Sarkkirannassa. vastasin.
-Ai. Niin minäkin.. Minä menen nyt. Moi. Jennifer sanoi.
Sitten hän lähti. Hänen pieni, kirkas soiva äänensä jäi helisemään korviini.
Istuin alas. Näin jalkojeni juuressa lapun. Katsoin sitä. Toisella puolella oli sutattu runo. Ainakin luulen niin.
Toisella puolella oli kysymys.
" Just loving thinspiration."
Taitoin lapun taskuuni ja menin kotitalouden luokkan eteen.
Tunti alkaisi pian. Opettaja tuli. Pojat ryntäsivät luokkaan varaamaan paikkoja. Niin kuin luokkani muutamat kovispissikset.
Tulin luokkaan viimeisten joukossa. Katselin luokkahuonetta.
Jäljellä oli vain kaksi paikkaa. Istuin pöydän ääreen. Viereeni käveli entistä kalpeampi Jennifer.
Opettaja selitti tunnin aiheen, antoi läksyt ja antoi luvan aloittaa.
Teimme pullia. Tunnit kuluivat nopeasti. Söimme pullat kolmannen tunnin lopuksi.
Heti kellojen soitua alkoi jousto. Jennifer ryntäsi - tapojensa vastaisesti - ulos luokasta ensimmäisten joukossa. Päätin seurata häntä, yleensä hän ei juossut ulos luokista.
Jennifer käveli nopeasti koulun halki. Alas portaita. Ulko-oven suuntaan. Luulin hänen lähtevän ulos, mutta hän kääntyikin wc:iden suuntaan.
Jäin odottamaan. Päätin käydä vilkaisemassa peiliin. Kuuntelin hiljaisuutta. Vieressä olevista luokista kantautui opetusta. Sitten.. Kuului rykimistä..ei.. joku oksensi! Tuskin luokassa, se ei olisi kuulunut kunnolla. Se kuului vessasta.
Vähän ajan päästä Jennifer tuli ulos vessasta. Hän säpsähti kun huomasi minut ja lähti nopeasti kohti portaita.Katsoin hänen peräänsä. Miten huomasin vasta nyt miten laiha hän oli!
"Onkohan hänellä bulimia..." mietin. Päätin selvittää asian.. ja auttaa!
Kahden viikon kuluttua, tuossa ajassa minusta ja Jenniferistä oli tullut lähes erottamattomat.
Nyt, lauantaina, menin Jenniferin luo. Jennifer oli luvannut tulla minua vastaan. Kävelimme yhdessä Salelta asemanseudulla.
Jennifer asui hyvin kauniissa valkoisessa talossa. Piha oli suuri, lehmusten peittämä. Ovelle johtava polku oli tehty vaaleista kivilaatoista.
Jennifer avasi ulko-oven. Menimme suoraa hänen huoneeseensa. Hänen huoneensa seinät olivat täynnä 30 Seconds To The Marsin ja Musen julisteita. Lattiaa peitti musta, punaisilla raidoilla koristeltu matto. Sängyn päällä oli läjä vaatteita. Kirjahyllyssä oli muutamia laulupalkintoja ja Converset.
Juttelimme muutamia tunteja. Meille tuli jano ja menimme alas hakemaan juotavaa. Hän pyysi minua ottamaan kaksi lasia hyllyltä. Kurotin ottamaan niitä. Hetken kuluttua kuulin tömähdyksen takaani. Jennifer oli pyörtynyt! Mehupurkki oli pudonnut hänen viereensä ja sen sisältö valui vaalealle matolle.
Jenniferin vanhemmat ryntäsivät huoneeseen. Pian pihaa kurvasi ambulanssi. Lähdin kotiin vasta Jenniferin isän luvattua soittaa illalla.
Kotona valahdin vuoteelleni ja laitoin puhelimeni tyynyn alle.
Taisin nukahtaa. Näin kauheaa painajaista. Havahduin puhelimeni tärinään.
Jenniferin isä kertoi Jenniferin joutuneen tiputukseen. Hän saattoi olla hengenvaarassa. Hänellä oli hyvin vaikea alipaino, minkä vuoksi sydän ja keuhkot heikentyneet. Hän lupasi soittaa uudestaan aamulla. Silloin saisin tietää miten tässä kävisi.
Vedin peiton pääni päälle. itkin, olin kauhuissani. Nukahdin uudestaan, takaisin keskelle painajaisia. Peläten pahinta.
Nukuin huonosti ja katkonaisesti. Heräsin hiestä märkänä monia kertoja. Viiden aikaan päätin nousta ylös. Menin alas syömään aamiaista.
Kahdeksan aikaan puhelimeni pirahti soimaan. Jenniferin isä soitti.
- Hän on.. poissa! hän nyyhki. Minä purskahdin itkuun. Hän lopetti puhelun.
Hautajaiset. Ikinä ennen en ollut itkenyt näin paljon. Olin vain tyhjä ja itkin. Kuukausi Jenniferin kuoleman jälkeen jouduin osastolle. Olin masentunut.
Nyt, istun huoneessani, osastolla huoneessa seitsemän.
Kirjoitan ikkunan ääressä. Täysikuu loistaa sisään valaisten pienen käsialani peittävän paperin.
Katosin kuuta. Mietin, miten näin kaunis maailma voi olla näin julma.
Nousen. Menen sängylleni ja nukahdan. Kyynelten valuessa tyynylleni.

Voodoo-nukke

Neulat. Ne jotka hitaasti, tuskallisen hitaasti painettin kankaisen ihoni läpi.
En tietenkään voinut itkeä, olinhan pelkkä kasa kangasta.
Huutamisesta puhumattakaan.
Kipu oli uskomaton, vaikka minut oli täytetty pumpulilla.
Silminäni toimivat mustat, hyvin suuret napit.
Pian olin taas täynnä neuloja.
Olin kuin siili, vaikkei siiliin tökittykkään neuloja, niinkuin minuun.
Silmäni sumenivat.
Taisin pyöriä alas pöydältä. Makasin selälläni lattiamatolla.
Kaunis harmaa kangasmatto oli pehmentänyt iskua.
Hitaasti nousin ylös. Kävelin lyhyitä, huteria askelia kohti pitkää peiliä.
Peilikuvani oli järkyttävä.
Kankaani oli täynnä reikiä. Pumpuli valui niistä ulos kuin veri. Kipua en tuntenut.
Lysähdin takaisin maahan ja itkin. En kivun vuoksi, vaan sen, miten minua kohdeltiin. Tuo poika, kuka minua vihasikaan, miksi hän satutti.
Kävelin takaisin kirjahyllyn taakse, turvapaikkaani. Nykin neulat pois selästäni ja kävin makuulle kangasriepujen väliin.
Hitaasti suljin silmäni. Ja nukahdin.

Pullonhenki

Pullo. Ikuisesti. Ikuisesti minä ja pullo, sidottuina toisiimme.
Olin maannut pullossani tuhansia vuosia.
Ja vuosi vuodelta, minä vain mustuin.
Olin joskus ollut keltainen. Auringon, tai kylpyankankeltainen.
Nyt olin tummanharmaa. Ja mustenin yhä.
Ihmiset löysivät pulloni silloin tällöin.
He hieroivat pullossa olevaa tekstiä, ja minun oli määrä nousta pullosta. Kuulemaan toiveita.
"Koska hieroit pulloa, saat esittää kolme toivetta. Toiveesi ei saa uhata muiden ihmisten henkeä, etkä saa toivoa lisää toiveita." Osasin repliikkini jo ulkoa.
Ihmiset toivoivat rahaa, maallista omaisuutta, kunniaa, luksuselämää ja lisää rahaa.
Olin kyllästynyt heidän ahneisiin katseisiinsa.
Osa heistä, jotka olivat jo toiveet toivoneet, myivät minut monesti eteenpäin. Olin kauppatavaraa, en kunnioitettu henki. Olinhan tuonut heille onnen!
Minut herätettiin milloin mistäkin, viimeksi New Yorkin pimeillä kujilla.
Siellä minut myytiin - jälleen - pois.
Kerran, kun joku hieroi pulloani, yritin lopettaa tämän. Kieritin pulloni pöydän reunalta, ja toivoin haihtuvani pois. Pulloni korjaantui vain itsestään.
Olin epätoivoinen. En kestänyt enempää.
Olin muuttunut mustaksi. En ollut enää iloa hehkuva henki.
Olin vanha ja väsynyt.
En itse pystynyt koskaan toivomaan, mutta silti, minun toiveeni toteutettiin.
"Koska hieroit pulloa, saat esittää kolme toivetta. Toiveesi ei saa uhata muiden ihmisten henkeä, etkä saa toivoa lisää toiveita."
Pieni poika oli hieronut pulloani.
Hän katsoi minua silmät ammollaan, suurilla ruskeilla silmillään.
- Minä haluaisin.. Minä haluaisin tietää missä nalle on.
Tuijotin pientä poikaa hetken. Ei rahaa, ei uutta leluautoa?
Hain nallen pois sängyn alta.
- Kiitos. Poika sanoi ja hymyili.
- Sitten minä haluaisin, että äiti olisi taas iloinen.
Aloin kellastua. Poika oli ensimmäinen, joka ei toivonut maallisia asioita.
Toteutin pojan toiveen.
- Oletko yksinäinen? pieni poika kysyi.
- Minulla on yksi toive, voin vapauttaa sinut, jos haluat.
Nyökkäsin. Lupasin mielessäni suojella poikaa. Hän oli erilainen.
Poika toivoi.Lensin pienenä, kirkkaankeltaisena tuulenpuuskana hänen ja nallen lävitse.
Ilonpuuskani sai pilvet väistymään auringon tieltä.
Katsoin korkealta, kun pienen pojan äiti meni halaamaan lastaan.
- Äiti! Minä näin hengen!
- Tietenkin, kultaseni. Äiti sanoi ja vei poikansa keittiöön.
Nousin ylös pilvien yläpuolelle, paikkaan josta olin syntynyt.
Värini oli tullut takaisin, maailma ei ollut vain ahneiden ihmisten paikka.

Blood in my Dreams

Blood in my arm
It isn't warm
The wind on my ears
Screams all my fears
The peace of my hearts
it breaks all my parts
The voice in my head
says it want me to dead
It waits when I'm break
The time when smile is fake
They say "you can't lie,
that one day you can fly"
I catch this last time
And scream on air "I'm fine"

Höyhentanssija

Nousen varpailleni ja kävelen pienin askelin kohti lampea.
Liidän ilman halki lammen ylle.
Leijailen alas kuin höyhen, ja laskeudun veden pinnalle.
Pinta ei värähdä jalkojeni alla.
Nostan käteni ylös, kohti kuuta.
Tanssin veden pinnalla.
Vesikasvit allani näyttävät kurottelevan minua.
Pitkät, vihreät lehdet liehuvat jalkojeni alla.
Mutteivät saavuta minua.
Hiljaisuus.
Rikkumaton hiljaisuus vallitsee ympärilläni.
Linnut eivät laula. Tuuli ei puhalla.
Minä en hengitä.
Pyörin ympyrää veden pinnalla.
Ilma kiristyy. Kylmenee. Pakastuu.
Lampi jäätyy altani, ja taivaalta putoaa hentoja lumihiutaleita.
En huomaa sitä, pyörin pitkin veden pintaa.
Lumi on luonut lammen ympärille koskemattoman, valkoisen hunnun. Kaikki on verhoutunut valkoiseen.
Hypähdän yhä uudestaan ja uudestaan pitkin lammen pintaa.
Ympärilläni kukat kuihtuvat valkoisen lumen alle.
Taivas itkee mustia hiutaleita.
Ympärilläni on mustuutta.
Lehdet putoavat ympärilläni. Kaikki kaunis katoaa.
Kaadun. Tanssini on loppunut. Valahdan lammen pinnalle.
Vajoan hitaasti, hyvin hitaasti veden alle.
Suljen silmäni.
Joku tulee jatkamaan tanssiani pian. Tiedän sen.

Enkelin siivet

Tyttö seisoo huoneensa kokovartalopeilin edessä. Hän kääntyilee ja vaihtaa jatkuvasti asentoa.
3/4 kulma... sivulta... edestä. Tyttö tuijottaa peilikuvaansa. Hän nostaa paidan helmaa niin, että vatsa näkyy. Tyttö kierittää sormea napansa ympärillä. Hän laskee kätensä ja kääntyy sivuttain. Tyttö vetää vatsan sisään ja ohut iho paljastaa kylkiluut.
Tyttö kääntää katseensa jalkoihin. Jalkoihin, joita peittävät mustelmat ja arpeutuvat haavat.
Hän alkaa tökkiä reisiään ja katsoo, kuinka ne jäävät hyllymään.
Tyttö pyörähtää ympäri ja katsoo selkäänsä.Lapaluut näyttävät siiviltä törröttäessään ihon läpi. Niiden välissä kulkee ohut selkänikamien jono. Tyttö kuljettaa etusormeaan pitkin selkärankaa.
Hän huokaa syvään ja ottaa lasin pöydältä.Hän kaataa vettä kurkkuunsa ja sulkee kattovalon. Hän valahtaa vuoteelleen ja sulkee silmänsä.
- Typerys... hän kuiskaa hennolla äänellä yöhön. Tyttö vaipuu hiljaiseen, levottomaan tilaan - uneen.

Sama toistuu päivittäin, kunnes peili muuttuu lumenvalkoiseksi tiiliseinäksi. Huokaukset valkoisessa huoneessa piipittäviksi laitteiksi.
Tyttö ei enää huokaile. Hän makaa paikallaan päivin öin, kääntäen välillä kylkeään.
Tytön siivet työntyvät esiin hitaasti, miltei puhkaisten ihon. Napa painuu syvälle kylkiluiden väliin.
Hänen kasvonsa ovat surumieliset, niissä ei ole enää loistoa. Jäänsiniset silmät ovat harmaantuneet, kuin niistä olisi valunut väri pois. Tyttö kääntää kylkeä ja sulkee silmänsä, muttei nukahda.

Tytön tilaa ei enää kutsuta kriittiseksi. Tytön tilalla on valkoinen risti.
"Ann-Marie Crashment synt. 19.7.1994 kuollut 6.4.2010. Lepää rauhassa."
Valkoisen ristin eteen syttyy kynttilä kerran kuukaudessa.
Tyttö katsoo itkeviä ihmisiä hiljaa, hänhän halusi vain olla enkeli.
Hän lentää takaisin pilvien päälle, ja tytön kyyneleet valuvat sateena maailmaan.
Tytön viimeinen toive oli, ettei kukaan saa näitä Enkelin siipiä.

Uni

Juoksen. Mustat korkokengät uppoavat lumihankeen.
Jalkojani palelee. Mekko ei sovi talvisäähän.
Katson taakseni. He seuraavat yhä.
Juoksen kovempaa. Kaadun.
Rämmin lumihagessa. Kasvoni ovat lumen peitossa.
Tärisen.
Nousen nopeasti ylös. Otan kengät pois jalasta ja lähden juoksuun.
Metsä!
Juoksen nopeaa metsän suojiin. Siellä ei ole lunta, havukko on niin tuuhea. Katson taakseni hetkeä myöhemmin. He eivät saaneet minua kiinni. Eivät saaneet.
Hengitän tiuhaan tahtiin.
Kävelen syvemmälle pimenevään metsään.
Täysikuu luo ohuita valonsäteitä pitkin metsäpolkua.
Puiden aavemaiset oksat luovat kapean käytävät havujen peittämän polun ympärille.
Lintujen viserrys, joka olisi auringossa ollut yksi lempiäänistäni, kuulosti nyt hyvin pelottavalta.
Edestäpäin kuuluu veden lorinaa.
Polun päässä hohtaa valoa.
Juoksen sitä kohti, pelkoni on kadonnut.
Silmät ymmyrkäisinä katson tuota lähdettä.
Sen kirkkaansininen vesi on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt.
Lumi sen ympärillä on kirkasta kuin kristalli.
Vesi pulppuaa kallionlohkareesta tuohon altaaseen.
Kyykistyn altaan luo ja ojennan käteni lähdettä kohti.
Vesi on lämmintä.
Katson lähdettä. Lämmin tunne valtaa minut sisältäpäin.
Nostan pitkän mekonlaahukseni helmaa ja astun veteen.
Paljaat jalkani lämpenevät hetkeesä.
Kaadun altaaseen. Kirkas vesi peittää kasvoni hetkessä.
En tunne vettä.
Kuin makaisin sametinpehmeässä sammaleessa.
Vesi ei tunkeudu silmiini. Voin pitää silmiä auki.
Voin hengittää veden alla.
Rentoudun. Vesiallas on pohjaton.
Tuntuu kuin joku vetäisi minua alaspäin.
En tunne pelkoa. Tuntuu.. Tuntuu kuin nukkuisin.
En ole hereillä, enkä nuku. Kaikki tuntuu niin.. Pehmeältä.
Vajoan yhä syvemmälle. Vihdoin olen pohjalla.
Tunnen vesikasvien kietoutuvan ympärilleni.
Hiekan selkäni alla.
Kivet ympärilläni.
Silmissäni sumenee. Viimeinen asia minkä näen, on valo.
Kirkkaampi kuin mikään muu näkemäni valo. Se on kuin kuu.
En jaksa enää pitää silmiä auki.
Nukahdan, hitaasti, syvään uneen.