Neulat. Ne jotka hitaasti, tuskallisen hitaasti painettin kankaisen ihoni läpi.
En tietenkään voinut itkeä, olinhan pelkkä kasa kangasta.
Huutamisesta puhumattakaan.
Kipu oli uskomaton, vaikka minut oli täytetty pumpulilla.
Silminäni toimivat mustat, hyvin suuret napit.
Pian olin taas täynnä neuloja.
Olin kuin siili, vaikkei siiliin tökittykkään neuloja, niinkuin minuun.
Silmäni sumenivat.
Taisin pyöriä alas pöydältä. Makasin selälläni lattiamatolla.
Kaunis harmaa kangasmatto oli pehmentänyt iskua.
Hitaasti nousin ylös. Kävelin lyhyitä, huteria askelia kohti pitkää peiliä.
Peilikuvani oli järkyttävä.
Kankaani oli täynnä reikiä. Pumpuli valui niistä ulos kuin veri. Kipua en tuntenut.
Lysähdin takaisin maahan ja itkin. En kivun vuoksi, vaan sen, miten minua kohdeltiin. Tuo poika, kuka minua vihasikaan, miksi hän satutti.
Kävelin takaisin kirjahyllyn taakse, turvapaikkaani. Nykin neulat pois selästäni ja kävin makuulle kangasriepujen väliin.
Hitaasti suljin silmäni. Ja nukahdin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti