Pullonhenki

Pullo. Ikuisesti. Ikuisesti minä ja pullo, sidottuina toisiimme.
Olin maannut pullossani tuhansia vuosia.
Ja vuosi vuodelta, minä vain mustuin.
Olin joskus ollut keltainen. Auringon, tai kylpyankankeltainen.
Nyt olin tummanharmaa. Ja mustenin yhä.
Ihmiset löysivät pulloni silloin tällöin.
He hieroivat pullossa olevaa tekstiä, ja minun oli määrä nousta pullosta. Kuulemaan toiveita.
"Koska hieroit pulloa, saat esittää kolme toivetta. Toiveesi ei saa uhata muiden ihmisten henkeä, etkä saa toivoa lisää toiveita." Osasin repliikkini jo ulkoa.
Ihmiset toivoivat rahaa, maallista omaisuutta, kunniaa, luksuselämää ja lisää rahaa.
Olin kyllästynyt heidän ahneisiin katseisiinsa.
Osa heistä, jotka olivat jo toiveet toivoneet, myivät minut monesti eteenpäin. Olin kauppatavaraa, en kunnioitettu henki. Olinhan tuonut heille onnen!
Minut herätettiin milloin mistäkin, viimeksi New Yorkin pimeillä kujilla.
Siellä minut myytiin - jälleen - pois.
Kerran, kun joku hieroi pulloani, yritin lopettaa tämän. Kieritin pulloni pöydän reunalta, ja toivoin haihtuvani pois. Pulloni korjaantui vain itsestään.
Olin epätoivoinen. En kestänyt enempää.
Olin muuttunut mustaksi. En ollut enää iloa hehkuva henki.
Olin vanha ja väsynyt.
En itse pystynyt koskaan toivomaan, mutta silti, minun toiveeni toteutettiin.
"Koska hieroit pulloa, saat esittää kolme toivetta. Toiveesi ei saa uhata muiden ihmisten henkeä, etkä saa toivoa lisää toiveita."
Pieni poika oli hieronut pulloani.
Hän katsoi minua silmät ammollaan, suurilla ruskeilla silmillään.
- Minä haluaisin.. Minä haluaisin tietää missä nalle on.
Tuijotin pientä poikaa hetken. Ei rahaa, ei uutta leluautoa?
Hain nallen pois sängyn alta.
- Kiitos. Poika sanoi ja hymyili.
- Sitten minä haluaisin, että äiti olisi taas iloinen.
Aloin kellastua. Poika oli ensimmäinen, joka ei toivonut maallisia asioita.
Toteutin pojan toiveen.
- Oletko yksinäinen? pieni poika kysyi.
- Minulla on yksi toive, voin vapauttaa sinut, jos haluat.
Nyökkäsin. Lupasin mielessäni suojella poikaa. Hän oli erilainen.
Poika toivoi.Lensin pienenä, kirkkaankeltaisena tuulenpuuskana hänen ja nallen lävitse.
Ilonpuuskani sai pilvet väistymään auringon tieltä.
Katsoin korkealta, kun pienen pojan äiti meni halaamaan lastaan.
- Äiti! Minä näin hengen!
- Tietenkin, kultaseni. Äiti sanoi ja vei poikansa keittiöön.
Nousin ylös pilvien yläpuolelle, paikkaan josta olin syntynyt.
Värini oli tullut takaisin, maailma ei ollut vain ahneiden ihmisten paikka.