Vampyyrityttö Jennifer

Istun autossa. Katson ulos ikkunasta. Ynähdän ääneen. Puita! Paljon havupuita joka puolella.
Laitan kuulokkeet korvilleni ja suljen silmäni. Muistelen miltä näytti Helsinki, kotini. Kuvittelen koulun, Saran ja Nellin ja koko muun entisen luokkani. Räväytän silmäni auki kun kuulen äidin äänen.
-Katso Adalmiina, uusi koulusi! äiti sanoo ja vilkaisen ulos.
- Kuin vankila.. mumisen hiljaa.
"Koulu.. ei voi olla!" ajattelen.
Helsingin ylä-aste oli ollut kaunis vanha keltainen puutalo. Kempeleen oli harmaa möykky.Sen edessä olevasta pyörämäärästä päättelin siellä olevan satoja oppilaita.
Ajoimme muuttoauton perässä kirkon ohi. Suljin taas silmäni aj laitoin kuulokkeet korville.Pian olimme kuitenkin jo perillä.
Katsoin taloa. Pidin hämmästykseni salassa, olin päättänyt olla kapinoiva ja vihainen muutosta. En halunnut asua kylässä, vaan Helsingissä, kaupungissa.
Talo oli valtava. Se oli kaksikerronksinen ja valkoinen. Piha oli suuri. Näin suurta en ollut helsingissä nähnyt.Muuttomiehet alkoivat raahata tavaroita ulos. Juoksin vanhempieni luo.
-Auta purkamisessa, Aada, isä sanoi. Hän oli alkanut kutsua minua Aadaksi, mikä oli mielestäni vain hyvä asia.
Isä antoi minulle suuren kukkaruukun. Vein sen ulko-oven viereen. Ovi oli auki. Menin sisälle. Aloin kierrellä taloa. Se oli valtava! Kiipesin portaat ylös yläkertaan. Löysin parvekkeen ja menin sinne. Katsoin ylöspäin. Näin ikkunan.
"Ullakko..." ajattelin.
Menin takaisin sisälle ja aloin etsiä portaita. Näin seinään upotetut tikkaat. Kiipesin ne ylös ja pääsin parvelle.
Parvi oli suuri punaseinäinen huone. Menin ikkunan luo. Katsoin alas.
Näytti hiukan kuin katsoisi alas kerrostalon ikkunasta.
-Wau.. kuiskasin ihailevasti.
-Pidätkö uudesta huoneestasi? äiti oli kiivennyt parvelle.
Nyökkäsin myöntävästi ja hymyilin.
Viikko kului nopeasti. Olimme vihdoin saaneet kaikki tavarat purettua. Istuin huoneeni sängyllä lukemassa Suosikkia. Nappasin sen välistä julisteen.
Teippasin seinälle Musen julisteen. Kuulin äidin kutsuvan minua. Menin alakertaan.
-Vilkaisehan kelloa. Se on jo yksitoista! Mene nukkumaan, sinun on mentävä huomena kouluun.
- Oletko jo valinnut vaatteesi? äiti jatkoi.
- Juu.. murahdin.
Kouluun! Menin takaisin huoneeseeni. Kaivoin kaapista mustat farkut ja ikivanhan harmaan hupparini. Nakkasin ne tuolille ja vaihdoin yöpuvun. Laitoin herätyskellon herättämään minut kuudeksi ja menin nukkumaan.
Heräsin kelloni pirinään. Huitaisin sen lattialle ja vetäisin farkut jalkaan. Menin keittiöön. Otin jääkaapista jogurtin ja menin katsomaan televisiota. Nakkasin purkin pöydälle ja menin vessaan siistimään mustaa kajalmeikkaustani ja kampasin pitkät punaiset hiukseni.
Sen jälkeen menin sulkemaan television ja vedin hupparin päälle. Otin laukun ja lähdin kouluun.
-Huomenta kaikki. Tässä on Adalmiina.
Mulkaisin parrakasta opettajaani. Hän ei näyttänyt huomaavan sitä.
Opettaja käski minut istumaan luokan perälle vampyyrin näköisen tytön viereen.
-Hei. Olen Aada. sanoin tytölle.
Tyttö säpsähti. Hän vilkaisi minua nopeaa ja käänsi päänsä pois. Hän otti kirjan laukustaan. Tyttö vetäisi paperin kirjan välistä ja alkoi tihrustamaan paperille jotain. Yritin nähdä mitä hän kirjoitti mutta hänen hiuksensa olivat edessä.
Näin hänen kuitenkin kirjoittavan jotain. Hyvin kauniilla vanhanaikaisella käsialalla.
Opettaja tömäytti eteeni paksun pinon kirjoja. Sitten hän katsoi vieressäni istuvaa tyttöä.
- Taitaa olla runotyttö taas vauhdissa. Annahan lappu minulle ja neuvo Adalminaa, hän sanoi ankaraan sävyyn.
Tyttö nyökkäsi ja taitteli paperin. Sitten hän antoi sen opettajalle ja loi katseen takaisin kohtaan missä paperi oli ollut. Opettaja käveli takaisin pitkän luokkamme toiseen päähän.
Tyttö alkoi kirjoittaa pulpettiin. Vilkaisin taululle johon opettaja oli kirjoittanut tehtäviä.
Tungin ylimääräiset kirjat laukkuuni ja aloin tehdä tehtäviä. Kellot soivat tunnin lopuksi. Kaikki juoksivat ulos. Vain minä jäin luokkaan. Katsoin tytön pulpettia. Siinä oli englanninkielinen, kyynelten tuhrima runo.
Viikko kului nopeasti. Istuin joka tunti saman kummallisen tytön vieressä. Ja joka tunti ilmestyi pulpettiin sama runo. Kyynelten tuhrimana.
Istuin koulun portaikossa. Oli välitunti. Katsoin alas hissin viereen, Vampyyrin näköinen tyttö istui siellä taas. Hän kuunteli musiikkia. Katsoin tyttöä tarkemmin. Hän oli hyvin kaunis. Hänellä oli pitköt mustat hiukset ja iso vaalea. Melkein valkoinen. Silmät tummanharmaat, kajaalin ja meikin peitossa.
Kävelin portaat alas tytön luo.
-Hei. Olen Ada. Kuka sinä olet? kysyin. Olin päättänyt saada selville tytön nimen.
- Jennifer.. tyttö kuiskasi.
- Olet se uusi tyttö.. hei. Asutko kylällä? hän jatkoi hiukan vahvemmalla äänellä.
-En.. Sarkkirannassa. vastasin.
-Ai. Niin minäkin.. Minä menen nyt. Moi. Jennifer sanoi.
Sitten hän lähti. Hänen pieni, kirkas soiva äänensä jäi helisemään korviini.
Istuin alas. Näin jalkojeni juuressa lapun. Katsoin sitä. Toisella puolella oli sutattu runo. Ainakin luulen niin.
Toisella puolella oli kysymys.
" Just loving thinspiration."
Taitoin lapun taskuuni ja menin kotitalouden luokkan eteen.
Tunti alkaisi pian. Opettaja tuli. Pojat ryntäsivät luokkaan varaamaan paikkoja. Niin kuin luokkani muutamat kovispissikset.
Tulin luokkaan viimeisten joukossa. Katselin luokkahuonetta.
Jäljellä oli vain kaksi paikkaa. Istuin pöydän ääreen. Viereeni käveli entistä kalpeampi Jennifer.
Opettaja selitti tunnin aiheen, antoi läksyt ja antoi luvan aloittaa.
Teimme pullia. Tunnit kuluivat nopeasti. Söimme pullat kolmannen tunnin lopuksi.
Heti kellojen soitua alkoi jousto. Jennifer ryntäsi - tapojensa vastaisesti - ulos luokasta ensimmäisten joukossa. Päätin seurata häntä, yleensä hän ei juossut ulos luokista.
Jennifer käveli nopeasti koulun halki. Alas portaita. Ulko-oven suuntaan. Luulin hänen lähtevän ulos, mutta hän kääntyikin wc:iden suuntaan.
Jäin odottamaan. Päätin käydä vilkaisemassa peiliin. Kuuntelin hiljaisuutta. Vieressä olevista luokista kantautui opetusta. Sitten.. Kuului rykimistä..ei.. joku oksensi! Tuskin luokassa, se ei olisi kuulunut kunnolla. Se kuului vessasta.
Vähän ajan päästä Jennifer tuli ulos vessasta. Hän säpsähti kun huomasi minut ja lähti nopeasti kohti portaita.Katsoin hänen peräänsä. Miten huomasin vasta nyt miten laiha hän oli!
"Onkohan hänellä bulimia..." mietin. Päätin selvittää asian.. ja auttaa!
Kahden viikon kuluttua, tuossa ajassa minusta ja Jenniferistä oli tullut lähes erottamattomat.
Nyt, lauantaina, menin Jenniferin luo. Jennifer oli luvannut tulla minua vastaan. Kävelimme yhdessä Salelta asemanseudulla.
Jennifer asui hyvin kauniissa valkoisessa talossa. Piha oli suuri, lehmusten peittämä. Ovelle johtava polku oli tehty vaaleista kivilaatoista.
Jennifer avasi ulko-oven. Menimme suoraa hänen huoneeseensa. Hänen huoneensa seinät olivat täynnä 30 Seconds To The Marsin ja Musen julisteita. Lattiaa peitti musta, punaisilla raidoilla koristeltu matto. Sängyn päällä oli läjä vaatteita. Kirjahyllyssä oli muutamia laulupalkintoja ja Converset.
Juttelimme muutamia tunteja. Meille tuli jano ja menimme alas hakemaan juotavaa. Hän pyysi minua ottamaan kaksi lasia hyllyltä. Kurotin ottamaan niitä. Hetken kuluttua kuulin tömähdyksen takaani. Jennifer oli pyörtynyt! Mehupurkki oli pudonnut hänen viereensä ja sen sisältö valui vaalealle matolle.
Jenniferin vanhemmat ryntäsivät huoneeseen. Pian pihaa kurvasi ambulanssi. Lähdin kotiin vasta Jenniferin isän luvattua soittaa illalla.
Kotona valahdin vuoteelleni ja laitoin puhelimeni tyynyn alle.
Taisin nukahtaa. Näin kauheaa painajaista. Havahduin puhelimeni tärinään.
Jenniferin isä kertoi Jenniferin joutuneen tiputukseen. Hän saattoi olla hengenvaarassa. Hänellä oli hyvin vaikea alipaino, minkä vuoksi sydän ja keuhkot heikentyneet. Hän lupasi soittaa uudestaan aamulla. Silloin saisin tietää miten tässä kävisi.
Vedin peiton pääni päälle. itkin, olin kauhuissani. Nukahdin uudestaan, takaisin keskelle painajaisia. Peläten pahinta.
Nukuin huonosti ja katkonaisesti. Heräsin hiestä märkänä monia kertoja. Viiden aikaan päätin nousta ylös. Menin alas syömään aamiaista.
Kahdeksan aikaan puhelimeni pirahti soimaan. Jenniferin isä soitti.
- Hän on.. poissa! hän nyyhki. Minä purskahdin itkuun. Hän lopetti puhelun.
Hautajaiset. Ikinä ennen en ollut itkenyt näin paljon. Olin vain tyhjä ja itkin. Kuukausi Jenniferin kuoleman jälkeen jouduin osastolle. Olin masentunut.
Nyt, istun huoneessani, osastolla huoneessa seitsemän.
Kirjoitan ikkunan ääressä. Täysikuu loistaa sisään valaisten pienen käsialani peittävän paperin.
Katosin kuuta. Mietin, miten näin kaunis maailma voi olla näin julma.
Nousen. Menen sängylleni ja nukahdan. Kyynelten valuessa tyynylleni.