Aamuaurinko huitoo säteillään verhojen välistä.
Valonsäteet kurottautuvat pitkin taivasta, verhojen ohi laskeutuessaan ne nuolevat pöydän pintaa. Osuettaan lasiseen joutseneen.. ne menevät läpi.
Tiedättekö, miksi lasiesineitä käsitellään varoen?
Etteivät ne hajoaisi, niin, lasi ei ole vahvaa.
Lasikin kestää hiukan iskuja, muttei loputtomiin. Lasi lohkeilee ja siitä irtoaa palasia.
Lasijoutseneen voi verrata ihmissydäntä. Isonkin ihmisen rinnassa on pieni sydän. Se on yhtä särkyvä kuin lasi.
Voit särkeä toisen ihmisen sydämen, sen voi yrittää korjata.
Liimata palaset yhteen. Tietenkin jää pieniä arpia, jotka peittyvät ajan mukana.
Lasiesineitä on erivärisiä. On sinisiä, punaisia ja niin edespäin. Sama pätee sydäntä, kun kolhit sydäntä tarpeeksi kauan, se saattaa mustua. Tunteet valuvat veren mukana pois.
Kaikki lasiesineet hajoavat aikanaan. Vaikka niitä pitäisi suojassa, esimerkiksi vitriinissä, siltikin. Jonain päivänä ne tulevat hajoamaan. Samoin kuten sydän. Kaikkien sydän lakkaa jonain päivänä lyömästä. Se on piilotettu totuus.
Viimein säteet halkaisevat pienen lasijoutseneni. Valo kimpoilee lasista ympäri huonetta, herättäen minutkin. Katson joutsenta, joka hohtaa pöydänreunallani. Hymyilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti