Kasvoton.

Kävelen pitkin loputonta käytävää.
Sen reunoilla on kuvia, mutten saa niistä selvää. Silmäni ovat sumeat, tuntuu kuin sokeutuisin.
Katson taaksepäin, en näe käytävän alkua, ja kun katson eteenpäin, näen vain mustaa, varjojen muodostamaa mustaa.
Huokaan ja jatkan matkaa. Pysähdyn tuijottamaan kuvia. Kuvien henklilö on lihava.
Annan katseeni kiertää eteenpäin kuvissa, innostukseni niitä kohtaan syvenee.
Kävelen eteenpäin nopeampaa kuin aiemmin.
Jokainen kuva hymyilee ja katsoo minua. Niissä on jotain tuttua.. jotain niin tuttua...
Samalla kaikki on liian vierasta.

Huomaan kuvien tytön hymyn hyytyvän, huomaan solisluiden tunkeutuvan ihon lävitse.
Katson kuvia pelästyneenä, mitä tytölle tapahtuu? Mutta samalla tunnen jotain magneettista vetävyyttä, samankaltaisuutta kuvia kohtaan.
Jokainen kävelty minuutti näyttää enemmän kuvia, jokainen kuva näyttää enemmän tytön tuskaa. Kuvat muuttuvat entistä surullisemmiksi, jokainen kuva näyttää enemmän kipua, ne näyttävät tytön elämänkaarta. Jokainen paha muisto on muutettu täksi.
Seinä alkaa harmaantumaan. En huomaa sitä, minä en välitä. Tuijotan tytön luita.
Käsiä, jotka kuristavat paperinohutta kaulaa.
Jalkoja, jotka ovat kuin kurjenjalat.

Viimen päädyn seinän eteen. Seinä on musta, ja sillä rikkuu iso kuva. Sen ympärillä on kuvia, paperisia, revittyjä sivuja yhteenliitettyinä.
Katson isointa kuvaa, huomaan sen olevan peili. Kyyneleet tulvivat silmiini, muistot halkaisevat pääni. Kuvien tyttö olin minä. Peilikuva, joka katsoo minua surumielisenä, ei, en se voi olla minä. Lysähdän maahan ja hautaan kasvot käsiini.

Joku nostaa minut pinnalle. Sairaalan tuoksu on ensimmäinen asia, jonka tunnen.
Avaan silmäni hitaasti, se on tuskallista. Sairaala... sairaala. Olen sairaalassa.
Nostan hitaasti peittoa yltäni. Olen kuin luuranko, olen luuranko.
Katsahdan vieressäni olevaa sykettä mittaavaa laitetta. Käyrä hyppii iloisesti.
Tuijotan sitä hypnoottisesti, hymähdän. Silmissäni mustuu, pyörryn nauraen.
Peili edessäni särkyy tuhansiksi sirpaleksi.
Veri valuu silmistäni, kyynelten sijaan.
Ihmisten hälinä ympärilläni ei tunnu miltään. Tuntuu kuin tuuli vetäisi minua pois.
Sykelaite ei enää hyppele, se makaa paikallaan, kuten minäkin. Hymyilen.