Peilin tyttö.

Hikipisarat valuvat pitkin otsaani, alas kasvoille.
Seison huoneeni kokovartalopeilin edessä, tuijotan tuota tuntematonta tyttöä, joka katsoo minua silmiin,
silmiin ja päästä varpaisiin. Muistan hyvin ajan, kun hän katsoi meikkiä, hiuksiani, jotka ovat ohentuneet, ihoa
joka ennen oli lähes virheetön.

Suljen silmäni ja huokaan syvään. Seison paikoillani jonkin aikaa, havahdun, kun tunnen kosketuksen olkapäilläni.
Säikähdän, suoraa edessäni on peilini tyttö.
"Shh.. rauhoitu pikkuinen, minä autan sinua.." Hän hymyilee.
Hän suutelee minua, ei, hän imee ruuat, jotka söin aiemmin suoraa itseensä.
Tuijotan häkeltyneenä tyttöä, joka hymyilee minulle. Hänen vatsansa on turvonnut, minun on jälleen tyhjä. SUljen
silmäni, ja kun avaan ne, tyttö on peilin sisällä.

Tyttö todellakin auttoi minua, hän tuli mukaan lenkeille, hän juoksutti minua joka päivä kovempaa, joka hetki
nopeamaa, joka päivä pidemmän matkan. Hän kuiski korvieni juuressa, mitä ruoka tekee minulle, etten söisi niin paljoa.
Hän imi ruoat itseensä iltaisin, ja kehui minua, siitä, miten hyvin suoriudun.
Minä huomasin, kuinka peilin tyttö suureni.

Vuosi kului, tietämättäni olin peilin tytön avustuksella päässyt eroon ruoan kauheuksista.
Jos söin, tyttö auttoi minua oksentamaan, hän neuvoi, millä saan tökittyä kurkkuani, hän opetti piilottamaan jäljet,
jotka tulivat minun rangaistessani itseäni.
Mutta peilin tyttö, hän oli lihava, hän ei mahtunut peilin karmeista ulos. Minua oksetti katsoa tyttöä. Oli minun vikani,
että hän oli siinä tilassa. Niin aloin laihduttamaan.

Juoksin päivittäin pidemmän lenkin, yksin. Minä söin joka päivä vähemmän, minä tein joka ilta satoja vatsalihaksia enemmän
kuin ennen. Huomasin, kuinka peilin tyttö alkoi vähitellen hymyillä, hän laihtui.
Olin kateellinen, sillä itse olin isompi kuin hän. Aloin kilpailemaan, oksensin salaa. Mutta silti, tyttö pieneni.

Heräsin valkeasta huoneesta, enkä nähnyt peilin tyttöä. Etsin epätoivoisesti katseellani peiliä. Sen minä löysinkin.
Sinireunainen peili käytävän päässä. Kävelin sen luokse, ihmettelin, miksi oloni oli niin hutera.
Viimeinen pääsin peilin luokse. Tyttö katsoi minua suoraan silmiin.
"Katso, mitä teit minulle..." Hän itki. Halusin lohduttaa tyttöä, mutta en päässyt peilin läpi. Käännyin, lupasin tulla
uudestaan. Petin lupaukseni...

Pyörryin kesken matkan valkoiseen huoneeseen. Joukko hoitajia juoksi luokseni. Herätessäni tajusin, etten ollut edes miettinyt,
missä olin. Se selvisi pian, sairaalan tiputus, saisin pian lähetteen suljetulle osastolle.
En nähnyt peilin tyttöä pitkään aikaan. Sinireunainen peili oli kaukana, minua ei päästetty nousemaan ylös vuoteesta.

Viimein pääsin ulos, takaisin kotiini. Heti ensimmäisenä juoksin katsomaan peilin tyttöä, jota olin ikävöinyt.
Peilin luokse päästyäni huomasin tytön katsovan minua vihaisesti.
"Sinä et ottanut apuani vastaan, pilasit kaiken!"
Kyyneleet tulvivat silmiini, se oli totta. Tyttö ei mahtunut taaskaan peilistä ulos. Halusin halata tyttöä, oli minun
vuoroni auttaa häntä, jälleen. Hetken mielijohteesta syöksyin päin peiliä. Mutten koskaan päässyt peilimaailmaan.

Viimeiset hetkeni, muistan ne vain hämärästi. Verilammikko, ambulanssimiehiä... valkoinen valo.

Juoksen tytön kanssa kilpaa pellolla, vasta nyt ymmärrän, tyttöä ei ollut olemassa.
Häntä ei voi koskettaa, mutta hänellä on nimi. Hänen nimensä on Anoreksia. Minä rakastan häntä kuin sisartani.
Ja hän minua. Vaikkei hän ole oikea, voin puhua hänelle, hän voi puhua minulle. Taivaassa.