Tiivistelmä.

Kello yhdeksän kello pojan herättää,
takaisin henkiin unesta lennättää,
paha maailma odottaa poikaa taas unesta,
muistuttaa ettei uni mene totuudesta,
ja silti on pojan pakko jaksaa esittää iloista,
hymyillä ja nauraa, esittää onnellista.
Poika nousee huokaisee ja yrittää pukea,
mut on se arpien kanssa homma vaikea,
siinä menee kauan ja poika myöhästyy,
vitun kouluun siis juosta taas täytyy.
Tunnit poika nukkuu univelkoja pois,
miettii et ilman tätä parempi paikka ois
tää maailma mut täällon pakko käydä jos yrittää pärjätä,
ellei halua aikuisena kaduilla kerjätä.
Se yrittää keskittyä muttei jaksa sinnitellä,
kuitenkin silmät auki pitää pinnistelemällä,
opettaja ja luokka katsoo sua huolestuneena,
kun makaat kannella pulpetin kasvot harmaantuneina.
Koulun loppuessa menee suoraa taakse nurkan,
sylkäisee pois ikivanhan purkan,
ja savukkeen sytyttää ja varoo ettei kukaan nää,
kun ei voi kymmenettä kertaa kärähtää,
kotiin talsii hitaasti nikotiinikännissä,
makaa huoneessa harmaavalkoisessa, värittömässä,
onko hänestä värisokea tullut,
vai onko silmistä värikalvot umpeutunut,
siinä makaa koko päivän, illalla vaihtaa vaatteet,
istuu sängyllä ja vetää auki ranteet,
ristii kädet; jumala mä olen pahoillani,
mutten luota suhun et turvannut mua avullasi.
Sulkee silmät vetää peiton korviin,
vaihtuu unet peloista painajaisiin.