Ruotsintunti

Pölyä. Olen aina luullut että ilma on puhdasta, mutta sen täyttää kuitenkin pöly.
Tuhannet grammat likapisaroita leijailevat ilmassa, auringonvalon uittaessa niitä säteissään.
Kyllä te tiedätte, tämä on juuri niitä hetkiä, kun on tuijottanut jotakuta liian kauan, ja on
keskityttävä nopeasti johokin muuhun asiaan. Niin... on se pöly kieltämättä kiehtovaa.

Liitutaulu täyttyy minulle tuntemattomista kiekuroista, kirjaimista jotka kertovat jotain
tuntematonta, sanoja ruotsinkielellä, lauseita vailla järkeä.
"Jag rastar min hund Max."
En sisäistä tänäänkään ainuttakaan asiaa, jonka nuo loppuunpalaneet, hymyn kasvoilleen kaapineet
ihmiset minulle huutavat. Se lienee loukkaus heidän työtään kohtaan, mutta onhan yksinäisyyskin
loukkaus ihmisluontoa kohtaan. Ei meitä ole luotu olemaan kokoaikaa yksin. Niin minä sen uskon.

Lyhyt vilkaisu luokan toiselle seinustalle. Siellä hän nyt on. Pää kääntyy yllättävän nopeasti takaisin
liitutauluun. Kyllä, minä keskityn taas. Sieluni huokaa, en jaksaisi enää istua tässä. Käytävillä
olemme kaikki vapaita ankeasta hiljaisuudesta jonka luokkahuone pudottaa hartioillemme, kuin
raskaimman männynrungon.

Siirryn tuijottamaan kelloa. Lähes vihaisesti, rukoilen viisareita menemään edes sadasosasekunnilla nopeampaa.
Minuutti mennyt, yhdeksän jäljellä. Tik tak tik tak. Suljen silmät, on liian puuduttavaa istua tässä juuri nyt.
Lasken pään kohti pulpettia, näytän nuokkuvalta. Hiukset peittävät kasvoni muilta, mutta itse näen
loistavasti hiusverhon takaa. Siellä hän nyt on.

Ethän sinä nyt mikään tyypillisen, muotilehtikatalogipojan näköinen ole. Nykyään vain tuntuu että kaikki
karttavat kaltaisiasi. Farkut roikkuvat tyypillisinä kuin koivunoksat, mutta minä en sitä huomaa.
Minulle olet tällä sekunilla täydellinen. Huppari piilottaa käsivartesi, olkapääsi, ja minä tuijotan huppuasi.

Hiljalleen käännän katseeni kelloon, pelaan varman päälle enkä katso liian kauaa. Viisi minuuttia.
Naputan kynällä ruotsinkirjan kantta, se loistaa tylsyyttään, aitoa, puhdasta tylsyyttä sinisten kansien
sisällä. Tik tak tik tak. Leikkaan vihkonkulman, alan taitella paperilennokkia. Nerokkaan taiteellista,
ja niin lapsellista.

Kello repii niskaani. Ihmiset nakkaavat kamoja laukkuihinsa, minä mukaan lukien. Yritän olla nopeasti valmis,
ja tälläkertaa ajoitus on loistokas. Menet ohitseni ovelle kulkiessasi, tuijotan niskaasi ohimennessäsi.
Käännyn kuitenkin eri kohdasta pois, käytävä on liian pitkä peräkkäinkävelyä varten.

Ja sitäpaitsi - olen satavarma että sinulla on toinen, jossain muualla, seinäruusut on tarkoitettu kuolemaan yksikseen.