Elämäntarina

Kerran olin mä nuori ja viaton,
äidin enkeli, puhdas ja liaton,
en tajunnut mitään koskaan tulevasta,
en tuntenut surua mistään turhasta.

Hymyilin liikaa ja nauroin aina,
onnellinen olin jopa maanantaina,
ei kaatunut niskaan paskaa koskaan,
en saanut kosketusta elämän tuskaan.

Koulussa alkoi mun elämäni helvetti,
jokainen päivä mua iltaisin pelotti,
olin ujo ja hauras kuin linnunsulka,
vain kuume mut pelasti koululta.

Eskarista tokaan olin lähes normi,
kunnes saapui luokallemme torni,
se jätkä oli viilee ja todella "kiva",
se tiesi että mä olin aina vika.

Se käänsi kaiken täysin ympäri,
ja pian kaikki tiesi, olin heikko pelkuri,
pian koko koulu oli mua vastaan,
hiljalleen mä vajosin paskaan.

Henkinen kipu sai seurakseen fyysisen,
kun saimme luokallemme oppilaan uuden,
olin vasta yhdeksän ja mä tunsin,
kipua kun selkä edellä seinään lensin.

Ei loppunut koskaan kiusaaminen,
olin aina vaan surullinen,
välituntisin itseni vessaan lukitsin,
koko luokka nauroi kun tunneilla itkin.

Opettajat näki kaiken muttei mitään tehnyt,
mutta ei siinä, en mitään mä hävinnyt,
sillä kerran kun sanoin, ei kukaan uskonut,
ja samalla oli luokka mut tuominnut.

Kuudes luokka kasvatti ihmisiä vähän,
ne päätti "rauhaan nyt mä ton jätän",
olin syrjässä ja piilossa kuoressa,
vaikka olinkin taas jonkun seurassa.

Kerran mä tajusin miksi ne kiusasi,
olin lihava, sitä se seurasi,
kesällä päätin et vielä mä laihdun,
tuskani näytän ja pieneksi kuihdun.

Yläaste alkoi, mä aloitin pyöräilyn,
lopetin kaiken turhan ruualla mässäilyn,
laihduin liikaa, kolmekymmentä kiloa,
sain siitä täysin järjetöntä iloa.

Tiesin miten mä muita satutin,
itseäni kun niin kaltoin kohtelin,
ne yritti auttaa mutta aina valehtelin,
samalla itseäni pois elämästä vedin.

Kuoleman porteilla kävin silloin,
masennuin, itkin päivin ja illoin,
vuodet kului ja samalla minä,
"tätäkö on oikea elämä?"

Kerran heräsin ja hitaasti paranin,
voin nykyään jopa hiukan paremmin,
on mulla ihmisiä ympärillä,
ei tartte enää yksin eteenpäin pyristellä.

Vaikka onkin kaikesta tuosta,
on jälkiä liikaa, en niitä karkuun voi juosta,
ruumiinkuva kiero on hieman vielä,
mutta jaksan kun joku pitää mut oikeella tiellä.

Hymyilen tänään ja elän huomisen,
katson mitä tuo kohtalo etehen,
vielä mä nousen ja vahvaksi kasvan,
kyllä mie tiedän, aina mä jaksan.